Pyöräilyn merkitys on vaihdellut vuosikymmenien aikana. Monissa kaupungeissa pyörätieverkkoa olisi voitu kehittää systemaattisemmin, ja pyöräily ylipäätään pitäisi ottaa katuverkon suunnitellussa paremmin huomioon. Näin pohtii mielipidekirjoituksessaan Markku Lahtinen Vanhat Velot ry:sta.
Polkupyörä ja onnikka olivat kaupunkiliikenteen tärkeimmät kulkuvälineet koko 1900-luvun alkupuolen. Elintaso alkoi nousta Euroopassa 1960-luvun alussa ja Suomessa kohta perään. Tämä mahdollisti useille perheille auton hankkimisen, mikä johti kulkuväylien laajentamiseen ja parantamiseen. Suomessa liikenneopit haettiin rapakon takaa, jossa henkilöauto oli liikenteen mitta. Keski-Eurooppa tunnusti muitakin kulkuvälineitä.
Autoistumisen myötä 1970-luvulla polkupyörä alkoi jäädä vapaa-ajan ja nuorison kulkuvälineeksi. Sen arvoa liikennevälineenä tai kulttuurina ei ymmärretty. Autoistumiseen panostettiin, ja sen monet ongelmat alkoivat näkyä vasta 10–20 vuotta myöhemmin.
Pyöräilyn ylläpitäjinä ovat olleet monet trendit. 1970-luvulla arkipyörän rinnalle nousivat retkipyörät ja jopot. Jopo oli Helkaman valmistama, erityisen onnistuneesti markkinoitu jokaisen polkupyörä – se sopi melkein kaikille vauvasta vaariin. Monet muutkin halusivat valmistaa samanlaisia pienipyöräisiä ja kevyitä ajopelejä. Mutta vain alkuperäisessä Jopossa runko prässättiin nerokkaasti pellinpuolikkaista. Ja värejä piisasi.
Retkipyöräily oli kansainvälinen trendi, jonka rantautti Suomeen norjalaiset pyöränrungot ja ranskalaiset pyörät ja ratasvaihteet. Retkipyöräilyyn kuului itse tehdyt sivulaukut, camping-majoitus ja Anttilasta ostettu spriikeitin, jolla sai pussikeiton näppärästi kuumennetuksi. Retkipyöräilyn myötä tutuiksi tulivat Peugeot, Mercier ja Le Jeune, mutta myös Simplex, Huret ja Mafac, jotka kaikki ovat saaneet häipyä japanilaisten osien vallattua markkinat. Kesko, SOK ja muutamat muut tukkukauppiaat rakensivat tukeviin norjalaisiin runkoihinsa paremmin suomalaiseen makuun sopivia tukevia ja suoratankoisia retkipyöriä, Jupitereja ja muita.
1970-luvulla valtio alkoi rakentaa pyöräteitä. Niitä rakennettiin yleisten teiden varsille satoja kilometrejä vuodessa, ja ne olivat laadukkaita. Tavoitteena oli saada pyöräilijät pois sotkemasta moottoriajoneuvoliikennettä, ei niinkään muodostaa turvallista pyöräreitistöä. Pyöräilijän asema liikenteessä oli epäselvä ja tulkinnanvarainen mm. teiden ylitysten ja suojatiekäyttäytymisen osalta. Tilanne ei ole 40 vuodessa muuttunut juurikaan paremmaksi. Kaupunkien ja kuntien rooli pyöräteiden ja ulkoiluväylien rakentajana oli hyvin vaihteleva. Kaikkia yhdisti suuri suunnitelmien ja vähäinen toteutusten määrä. Vain Helsinki rakensi määrätietoisesti pyörätieverkkoa.
1970-luvun lopulla alettiin puhua myös liikenneuudistuksesta, siitä, kuinka yhdyskuntasuunnittelun avulla voitaisiin vähentää autoliikenteen haittoja. Katuverkko tulisi jäsennellä uudelleen siten, että eri liikennemuodot eroteltaisiin toisistaan, läpikulkuliikenne lähiliikenteestä ja jalankulku ja pyöräily autoliikenteestä. Kadunvarsipysäköinnistä luopumalla saataisiin lisää tilaa kävelijöille ja pyöräilijöille. Tätä vaihetta eletään edelleen.
Vanhat Velot on valtakunnallinen vanhojen polkupyörien ystävien yhdistys. Sen tarkoituksena on tutkia suomalaista pyöräteollisuutta ja -kauppaa ja edistää vanhojen polkupyörien tallennusta, kunnostusta ja käyttöä. Yhdistys järjestää ajeluita ja tapahtumia sekä julkaisee kirjojen lisäksi säännöllisesti ilmestyvää Pikajalka-lehteä. Tervetuloa jäseneksi kaikki museoajoneuvojen ystävät!
Valtakunnallinen pyöräilyviikko
Valtakunnallista pyöräilyviikkoa vietetään 4.-12.5., ja tiistaina 7.5. on Pyöräile töihin -päivä. Tapahtumarikkaan viikon pääteema on tänä vuonna pyörämatkailu, ja se painottuu oman kunnan ja lähialueen pyörämatkailukohteisiin ja -mahdollisuuksiin.
Tilaa ilmoitus uudesta blogikirjoituksesta