Saab96 kiiltelee juuri maalattuna vihreässä värissä

Erään SAABin tarina

lokakuu 25, 2019

Jokaiselle autolla on oma tarinansa ja tuon tarinan tallentaminen on yhtä tärkeää kuin itse ajoneuvon säilyttäminen. Matti Laurilan perhe osti 70-luvulla SAAB 96:n, jossa oli runsaasti aikanaan edistyksellisiä ominaisuuksia. Lapsuudenkodista auto periytyi Matin käyttöön. Monien kilometrien jälkeen veronanvihreä auto päätyi Mobilian kokoelmaan ja Leveillä lahkeilla -näyttelyyn paraatipaikalle. Lue, mitä muistoja Matilla on autostaan!

SAAB 96 rekisterinumerolla HTY-38 tuli kotiimme helmikuussa 1972 tehdasuutena. Auto oli tuon ajan mittapuulla melko hintava, mutta äitini työskenteli tuolloin SOK:lla ja auto saatiin henkilökuntahintaan 12 400 markalla. Auton väri oli tuolloin suosittu veronanvihreä eli GN8.

Ennen SAABia meillä oli ollut pari Mossea, joten muutos länsiautoon oli kohtuullisen iso. Lisäksi auto oli etuvetoinen, mikä oli poikkeuksellista. Odotimme etenkin etuvetoisen automme talviominaisuuksia innolla, emmekä joutuneet pettymään.

Puoliautomaatti ja muita hauskoja yksityiskohtia

SAABissa oli tuolloin monia ”saabismeja” eli aikaansa edellä olleita ratkaisuja. Tällaisia olivat mm. turvavyöt etupenkeillä vakiovarusteena, kuljettajan istuimen lämmitys ja etenkin ajovalojen silmänpesimet.

Ajovalojen pesulaitteen toteutus oli siinä mielessä hyvä, että se oli ainoita konstruktioita, joka todella suoriutui tehtävästään. Huonona puolena oli, että pesurin sulkia käyttävä vivusto oli melko likaherkkä ja ajan mittaan lakkasi toimimasta.

Teknillisesti hauska yksityiskohta oli myös vaihteiston vapaakytkin: sen ollessa käytössä kytkinpoljinta tarvittiin vain liikkeelle lähtiessä. Ajon aikana vaihtamiseen riitti siis vain jalan nosto kaasulta. Auto oli eräänlainen puoliautomaatti.

Talviauto piti matkustajat lämpimänä

Jo ensimmäisenä talvena SAAB näytti olevansa talviauto. Etuvetoisen auton etenemiskyky ja ajovakaus olivat kiitettäviä. Samoin lämmityslaite hoiteli hommansa kiitettävästi. Myös takajalkatilaan vedetyt lämpimän ilman letkut olivat uutta.

Totuttelua sen sijaan vaati automaattirikastin eli ryyppy. Valtaosassa autoja ryyppy oli käsikäyttöinen, ja ennen kuin automaatin toiminnan oppi tuntemaan, se aiheutti tulppien kastumista, eikä auto tahtonut käynnistyä.

Tien päällä ja puutavaran juhtana

70-luvulla autolla ajettiin paljon vähemmän kuin nykyään: 10 000 kilometriä vuodessa alkoi jo olla paljon. Meillä suurin osa matkoista suuntautui kesämökille Vesilahteen, eivätkä nuo reissu olleet välttämättä mitään kevyttä käyttöä SAABille.

Autossa ei ollut vetokoukkua, mutta kattoteline kyllä löytyi. Katolla kulkikin sitten kaikenlaista. Kun kesämökki paneloitiin sisältä, kaikki puutavara kuljetettiin autolla. Paneelit ostettiin paikalliselta sahalta, ja siitä lähdettiin, että koko satsi on saatava kerralla kulkemaan perille.

Koska SAABissa oli jo tuolloin kaatuva takapenkin selkänoja, auto täytettiin ensin peräluukun kautta niin täyteen kuin mahdollista. Oikeanpuoleinen etuistuin oli tietty irrotettu kuormatilan maksimoimiseksi. Loput puutavarasta kasattiin kattotelineelle, joka taipui niin, että se otti kiinni kattoon! Mutta sepä ei sen enempää kauhistuttanut, vaan laitoimme telineen putken ja katon väliin reilusti trasselia ja ajelimme varovasti kotiin. Kattoon ei tullut jälkeäkään.

Kun mökkiin tehtiin lisälämpöeristystä, styroksit haettiin Arteknolta Kangasalta. Lastasimme kattotelineelle kahden kuutiometrin verran styroksia, ja eikun menoksi! Painoa ei juurikaan ollut mutta ilmanvastusta senkin edestä: moottoritiellä SAAB kulki kolmosvaihteella kahdeksaakymppiä.

Ihan normaaliakin ajoa SAABin kilometreihin toki sisältyi, ja hyvinhän auto siitäkin suoriutui. Ilmastointilaitteita pidettiin vielä 80-luvun lopullakin turhina Suomen oloissa, joten kesällä ajeltiin ikkunat auki.

Auto pysyi täysin ruosteettomana: korirakenne on hyvin simppeli, ja se oli helppo suojata ruosteelta. Tunkkasin autoa parikymmentä senttiä ylös ja laitoin pukeille. Sen jälkeen ryömin auton alle ja pesin pohjan harjalla ja vedellä. Kuivattelun jälkeen levitin pohjaan alustamassaa ihan pensselillä. Tänä päivänä en viitsisi moiseen ryhtyä, mutta tuolloin hommaan oli energiaa.

Vihreä Saab96 maalattiin puiden väliin pingotettujen pressujen suojassa.
1990-luvun alkupuolella Matti Laurila kyllästyi Saabin kuluneeseen maalipintaan ja päätti maalata auton kesämökillä, jossa autoon oli aikaisemmin tehty metsäremonttityyliin moottori- ja vaihteistoremontti. Puihin viritetyt pressut toimivat hyvin tuulensuojana. Kuva: Matti Laurila

Huoltohommia

Perheemme SAAB on aina huollettu itse. Perushuollot ovat helppoja. Ennen käytännössä jokainen osasi kyllä huoltaa autonsa, kun ei tarvinnut taistella kaiken maailman tietokoneviritysten kanssa. Muistan tehneeni autoon ainakin rasvauksen, vaihteistoöljyjen vaihdon ja moottoriremontin.

Jonkin aikaa moottoriremontin jälkeen SAABin vaihteisto antoi merkkiä tyyppiviastaan: sivuakselin laakeri alkoi pitää ääntä. Avasin laatikon, ja laakeri oli todella huonossa kunnossa. Samantien vaihdoin muutkin laakerit sekä synkronirenkaat, ja kuin ihmeen kautta laatikosta tuli yhtä toimiva kuin ennenkin.

Vaihteiston vapaakytkin ei koskaan aiheuttanut murheita, mutta tarkistin senkin. Mekaanisesti se oli täysin kunnossa, mutta kokoonpano olisi vaatinut erikoistyökalun, jollaista ei tietenkään ollut. SAABin korjaamokäsikirjassa oli kuitenkin kuva työkalusta, ja pikku pähkäilyn jälkeen isäni lupasi sorvata sen tammesta. Parin tunnin työn jälkeen työkalu oli valmis, ja niinpä vapaakytkin solahti nätisti paikoilleen.

Myös sisustusta piti ehostaa, kun kuljettajan istuimen verhoilu kului puhki. Päätin tehdä verhoilunkin itse. Sain hankittua oikeaa plyysiä, josta äitini suosiollisella avustuksella verhoilin istuimet ja takapenkin sivukäsinojat. Tulos ei ollut ammattitasoa, mutta olinpa saanut taas yhden työn itse tehtyä, ja kehtasin kyllä kyyditä autolla kavereitakin.

Vaihdekepin nupin sorvasin visakoivusta ja vilkkukatkaisijan nupin mahongista. Jonain sateisena juhannuspäivänä tein vielä käsinelokeron kauhukahvankin mahongista.

90-luvun alussa SAABimme maalipinta alkoi näyttää kulumisen merkkejä, ja päätin ylimaalata auton mökin pihassa alkukesästä. Silloin oli paras keli maalaustöihin, koska hyttysiä ja muita ötököitä ei ollut vielä paljoa. Olin maalannut paineilmaruiskulla ennenkin, joten lähdin siitä, että auton maalaus ei ole ylikäymätön paikka. Alkuperäinen maali oli ajan saatossa jonkin verran tummunut. Päätin tehdä autosta aavistuksen kirkkaamman, ja valitsin väriksi pykälää vaaleamman sävyn GN9. Hionnan jälkeen tein peittelyt huolellisesti, laitoin pressuja puihin tuulensuojaksi – ja eikun maalaamaan. Maalaus onnistui, joskaan lakkaukseen en ollut täysin tyytyväinen.

Mökiltä Mobiliaan

SAABin kanssa tuli vielä paljon vaivattomia kilometrejä, kunnes päätin päästää sen lepoon ja fiksata ihan viimeisen päälle sitten joskus. Pitkään palvellutta autoa en raaskinut myydä, vaikka kyselijöitä oli. Tein SAABille kevyen tallin, jossa auto lepäili pari-kolme vuotta.

Lopulta ymmärsin, ettei aikaa tai paikkaa fiksaukselle tule löytymään, ja soitin Mobiliaan. Tarjosin autoa lahjoituksena, ja sepä onnistui muitta mutkitta. Auto tultiin hakemaan mökiltä ja nyt se on siellä hyvässä kodissa. Vähemmän onnistunut lakkauskin on nyt korjattu viimeisen päälle.

Matti Laurila hymyilee lahjoittamansa Saab96:n vierellä Mobilian Leveillä lahkeilla -näyttelyssä.
Matti Laurila lahjoitti uudesta perheen käytössä olleen Saabin Mobiliaan. Vuonna 2019 Matti ilahtui löytäessään autonsa Leveillä lahkeilla -näyttelyn paraatipaikalta. Kuva: Matti Laurilan kotialbumi

Olen käynyt muutaman kerran katsomassa vanhaa autoani, ja aina se herättää lämpimiä muistoja. Hyväkuntoinen ja edelleen ruosteeton auto on nyt arvoisessaan paikassa kävijöiden ihailtavana. Vanha mainoslause totisesti pitää paikkansa: SAAB 96, umpirauta!

Artikkelikuvassa Saab 96 kesämökillä uudessa maalipinnassa. Kuva: Matti Laurila

Miten Mobilian kokoelma-ajoneuvot valitaan?

Mobilian kokoelmat karttuvat pääosin lahjoituksin. Ajoneuvokokoelmaan tallennetaan jokaiselta vuosikymmeneltä kymmenen Suomessa yleisimmän ajoneuvomerkin edustajia 1920-luvulta alkaen. 1920-lukua vanhempien ajoneuvojen liittäminen kokoelmaan punnitaan tapauskohtaisesti. Mikäli ajoneuvo edustaa suomalaisen tieliikenteen historian kannalta merkittävää ja yleistä ilmiötä, kokoelmaan voidaan tallentaa harkinnan mukaan myös muita kuin kymmenen yleisimmän joukkoon sijoittuvia ajoneuvoja. Ralliautojen tallentaminen harkitaan aina ajoneuvokohtaisesti. Niiden kohdalla erityiset tallennuskriteerit ovat alkuperäisyys ja kisahistoria. Päätös museokokoelmaan liittämisestä tehdään ajoneuvon käyttöhistorian, sen valtakunnalliseen yleisyyden ja sen fyysisen kunnon perusteella.
Tutustu tarkemmin Mobilian kokoelmapolitiikkaan.

 

Haluatko tehdä lahjoituksen?

Onko sinulla ajoneuvo tai muu tieliikenteen historiaan liittyvä esine, jonka lahjoittamista museoon olet pohtinut?

Ota yhteyttä Mobiliaan:

museomestari Tommi Aromaa (ajoneuvot) puh. 040 9000 6670 tommi.aromaa@mobilia.fi

amanuenssi Mikko Pentti (muut esineet) puh. 044 716 7634 mikko.pentti@mobilia.fi

Matti Laurila