Mobilian Tankit täyteen -teemanäyttely päättyy tammikuun lopussa. Onko tankin pohjalla enää tilkkaakaan? Missä tankkaamme tulevaisuudessa ja miten? Suomalaisen polttoaineiden vähittäiskaupan ytimessä on ollut ja on yhä huoltamoyrittäjä. Entä huomenna, miltä yrittäjän tulevaisuus näyttää? Näihin kysymyksiin kirvoitti päättyvän näyttelyn tuomat ajatukset sekä luettavaksemme saatu, viime joulukuun alussa julkaistu Hannu Laitisen Huoltoasemat 2020 -toimialaraportti.
Mikään ei ole koskaan ennallaan
Moottoripolttoaineiden vähittäiskauppa on niin Suomessa kuin muuallakin ollut koko olemassaolonsa ajan jatkuvassa muutoksessa ja turbulenssissa. Tukkuporras on ollut sitä pysyvämpi. Maahantuonti ja jalostus ovat jo teknisesti niin suuria investointeja vaativia, että niiden suhteen rakenteet ovat vähintään vuosikymmeniä säilyviä.
Vähittäiskauppa on se, mikä näkyy meille kuluttajille. Vähittäiskaupan evoluutio on se, mistä me puhumme. Esson baarit (poissa), seteliautomaatit (lähes poissa), Unionin asemat (poissa), miehitetyt täyden palvelun huoltoasemat (kovasti uhanalaisia?).
Käyttämämme kieli ei pysy aloillaan, joten sananvalinnoissa on siksikin syytä olla tarkkana. Lakiteksti, puhekieli ja ammattisanasto eivät välttämättä ole lainkaan yhteismitallisia. Huoltoaseman erottaa muista moottoripolttoaineiden jakeluasemista niin määritelmät kuin ihmisten antamat merkityksetkin. Huoltoasema palvelee ja sitä palvelua myös tarvitaan.
Huoltoasemien nostalgisessa kuvaamisessa puhutaan usein ”oikeista huoltoasemista” ja ”kultakaudesta”. Tällöin viitataan useimmiten 1960-luvulta periytyvään ja aina 1990-luvulle vallinneeseen palvelukokonaisuuteen, jossa polttoainemyynti, huolto, myymälä ja erityisesti baari sosiaalisine merkityksineen yhdistyvät perinteisiin jakeluketjujen graafisiin ilmeisiin. Vaikka tällaisen huoltamon arkkityypin valta-asema on kaupan kannalta väistynyt, on sillä suuri sosiaalinen merkitys. Nostalgian menneisyyttä muuttava voima ei ole siinä, että se varsinaisesti muuntelisi kertomusta menneisyydestä, vaan siitä, miten se valikoi tarinaansa.
Sata vuotta sitten bensiiniä myytiin vielä apteekeissa, sekatavara- ja rautakaupoissa ja tietysti osuuskauppojen pihoilla ylvästelevistä bensamantoista. Ympyrä sulkeutuu, kun hypermarkettien pihalta voi tankata ja ladata ajokkiaan. Toisaalta kierros on kahdeksikon muotoinen, koska jatkuvasti kasvava tieliikenne on myös vaatinut palveluiden rakentumista tieverkon varteen – polttoainemyymälät ovat kasvaneet marketeiksi.
Jakeluverkoston muutos on ollut jatkuvaa. 2000-luvulla jakeluketjujen määrä on pudonnut kahdeksasta viiteen samalla kun niiden omistajuus on 1970-luvun lopulta alkaen edelleen keskittynyt. Keskittymisen ensimmäinen suuri mullistus nähtiin jo 1980-luvulla, kun kansallinen Neste valtasi itselleen suuren tontin jakelukentällä. Kilpailulainsäädännön toteutuessa voidaan kuulla kaikuja 1900-luvun alun trustien vastaisista laeista, jotka koskivat näkyvästi öljyalan monopoleja. Viime vuosikymmenten aikana muutoksia ovat tuoneet muiden muassa päivittäistavara- ja kioskikaupan lakimuutokset, yritysten omistajuuden keskittyminen ja tuottavuusvaatimusten kiristyminen, kulutustottumusten muutos, ympäristönäkökulman korostuminen ja sääntelyn uusiutuminen sekä tietysti teknologian kehittyminen. Latauspisteitä tarvitaan, koska ladattavaa on koko ajan enemmän.
Automaattiasemien osuus polttoaineiden kaupasta on kasvanut tasaisesti ja voimakkaasti viimeisten kolmen vuosikymmenen ajan. Vuonna 2019 maassamme oli tilaston mukaan 707 huoltoasemaa ja 1 130 automaattiasemaa. Jälkimmäiset tarjoavat kovin niukasti elantoa yrittäjille, mutta omistajayhtiöilleen ne ovat luultavasti kannattavia. Voisi jopa väittää, että kannattavuus ja voitot ovat lopulta vahvimmat muutosvoimat, vaikka lainsäädännön muutoksilla voi olla odottamattomiakin vaikutuksia.
Sähköä seinästä, dieseliä maasta?
Liikennebiokaasun jakelu alkoi Helsingissä 1941. Jätevedenpuhdistamoiden lietteestä kerättiin metaania talteen käytettäväksi kaupungin ajoneuvoissa sota-ajan säännöstelyn aikana. Biokaasuautoja oli käytössä lähes sata, mikä tuolloisissa olosuhteissa oli merkittävä määrä. Sodan päätyttyä ja aikanaan polttoainetuonnin vapautuessa biokaasun käytöstä luovuttiin.
Työ- ja elinkeinoministeriö julkaisi viime vuonna työryhmäraportin, jonka mukaan kestävästi tuotettu biokaasu tulisi ottaa jakeluvelvoitteen piiriin nestemäisten polttoaineiden biokomponentin tavoin. Biokaasua saadaan erityisesti kiertotalouden sivuvirroista ja maataloudesta.
Kaasuöljy joko moottoripolttoaineena eli dieselinä tai kevyenä polttoöljynä tuli vaiheittain yleiseen käyttöön 1930-luvulta lähtien. Henkilöautojen voimanlähteenä diesel yleistyi vähitellen 1970-luvulta alkaen, mutta varsinaiseksi vaihtoehdoksi bensiinimoottorille se on asettunut vasta 2000-luvulla.
Sähköautot ylittivät tuotannossa ottomoottoriset kilpailijansa vielä 1900-luvun alussa. Vasta polttomoottoritekniikan kehittyminen ja käytön helpottuminen sekä tuotantotaloudelliset suursarjat kallistivat kysynnän vaakakupit pitkäksi aikaa. Uusien henkilöautojen myynnissä latausautojen (täyssähköautot ja ladattavat hybridit) osuus oli vuonna 2020 noin 17 %. Erityisesti lataushybridien myynnin kasvuluvut ovat olleet häkellyttäviä, lähes 150 %. Veroetu ja uusi teknologia luonnollisesti näkyvät tilastoissa.
Bensiiniautoja myytiin viime vuonna lokakuuhun mennessä edelleen 66 % kaikista, dieselin osuuden jäädessä 15 %:iin. Kaasuautojen osuus oli vakiintuneesti noin 2 % kaikista. Käytettyinä tuotavissa autoissa diesel on ehdottomasti suosituin, minkä toki näkee liikenteessä ja myös kuulee pysäköintipaikoilla; tyhjäkäyntikysymyksestä keskusteltiin pontevasti 2000-luvun alussa sloganilla ”Käykö pääsikin tyhjää?”, kun tarpeetonta joutokäyntiä suitsittiin asetusmuutoksella.
Tilastokeskuksen sähköautojen osuus koko henkilöautokannasta oli syksyllä 2019 noin 0,9 %, mutta osuus muuttunee nopeasti, jos nykyinen trendi jatkuu. Teknologia ja kulutus sopeutuvat lopulta vallitseviin olosuhteisiin ja reunaehtoihin.
Öljykentiltä mittarikentille ja jätekentiltä parkkikentille
Moottoripolttoaineiden kaupan peruskuviot näyttävät hyvin selkeiltä, mutta sitä ne eivät ole. Ketjun ylin taso on lähinnä raakaöljyn tuotantoa ja kauppaa. Kotimaassa tätä tasoa edustavat maahantuonti ja jalostus. Tällä kentällä ei pelaajia ole montaa, ja joukossa on maailmallakin tavallisesti valtionyhtiöitä. Tukkuporras välittää vähittäismyyntiin tavaraa ja myy suurasiakkaille suoraan. Vähittäismyynti on organisoitu ketjuiksi jo 1920-luvulta saakka, ja sieltä mittarilta me käyttövoimamme haemme.
Teboilin käyttämä tankkilaiva Tebonia kesällä 1976. Kuva: Jouko Levanto / Mobilian Teboil-kokoelma.
Polttoaineiden kauppaa leimaa poikkeuksellinen eri kaupan tasojen taipumus integraatioon niin horisontaalisesti – saman lipun alla kauppaa tekevien kesken – että vertikaalisesti, jolloin sama yhtiö toimii kaupan ketjun eri tasoilla, myyden tukkurina polttoaineita vähittäismyyjille, jälleenmyyjänä suurasiakkaille ja toimien samalla itse vähittäismyyjänä omilla jakeluasemillaan. Huoltamoyrittäjän tila voi olla kapea rako.
Tarjonta ennemmin tai myöhemmin asettuu kohtaamaan kysyntää, mikäli niiden riippuvuuteen ei ulkopuolelta puututa. Polttoainekaupassa kyllä puututaankin, mutta myös markkinat toimivat ja vaikuttavat. Siksi ruuhkakeskuksissa automaatit yleistyvät, ja harvenevan asutuksen maakunnissa miehitetyt huoltoasemat saattavat säilyä erilaisten palveluiden viimeisinä linnakkeina. Palveluiden säilymisen takeena ovat kuitenkin matkailijat ja turistit, eivät paikalliset asukkaat.
Hintakilpailun myötä ja öljy-yhtiöiden automaattimyynnin ohittaessa yrittäjät, ovat polttoainekaupan katteet minimaalisia. Näin on ollut jo kauan, mutta kiinteiden kustannusten nousun myötä yrittäjien tilanne on jatkuvasti vaikeutunut. Markkinan keskittymisen ohella öljy-yhtiöiden ote jakelumarkkinoilla on tiukentunut.
Suomalaisen autokannan korkeasta iästä puhutaan paljon, ja toden totta autojen elinjaksot ovat jatkuvasti pidentyneet. Verokohtelulla ja markkinavetoisella houkuttamisella pyritään kiihdyttämään uusien autojen kauppaa ja samalla edistämään käyttövoiman muutosta. Esimerkiksi romutuskampanjat ovat osoittautuneet ainakin hetkellisesti uusien autojen ja teknologioiden kaupan piristäjiksi. Ilmiö kuitenkin näyttää keskittyvän kasvukeskuksiin, ja harvaan asutuilla alueilla autojen keski-ikä pyrkii kasvamaan. Matkailijat tarvitsevat valtatieverkon varrella ja turistikeskuksissa latauspisteitä, mutta syrjemmässä diesel ja bensiini ovat tarpeen vielä kauan – niin kauan kuin niitä myydään.
Huoltotoiminnassa näkyy sekä markkinoiden että teknologian muutokset. Monimerkkikorjaamoiden toiminnan mahdollistava sääntely on samalla antanut varsinkin kasvukeskusten ulkopuolella huoltoasemille tukea. Uusi tekniikka aiheuttaa yhä suurempia kustannuksia myös huoltamiselle. Merkkiliikkeiden ulkopuolellakin autohuolto keskittyy yhä enemmän suurten ketjujen alle, joiden taustalla on useimmiten suuret maahantuojayritykset. Suurkaupungeissa riittää markkinoita kaikille ketjuille. Muualla monimerkkikorjaamot hakeutuvat huoltoasemien huoltohalleihin.
Huoltamoyrittäjän kannalta kohtalonkysymykset liittyvät kannattavuuteen. Biokomponentit ovat yrittäjän hinnoittelukyvyn ulottumattomissa, ja investoinnit uusiin teknologoihin voivat olla mahdottomia, jos niihin ei kohdistu kunnollista kysyntää vielä pitkään aikaan. Ahdingon ymmärtämisessä on tärkeää katsoa rakenteita ja kuluttajien tarpeita kokonaisuutena, ei vain kysymyksenä dieselistä ja bensiinistä.
Täytyy käydä tankkaamassa
Yksilöllisen liikenteen ytimessä on jo jalkapatikan aikaan ollut kysymys energian riittämisestä taipaleella. Ihminen ja hevonen tarvitsivat ravintoa ja moottori käyttövoimaa. Liikenteen kasvu ja kulutustottumusten muutos liittyvät toisiinsa monimutkaisina riippuvuussuhteina. Yhteiskunnalla on kehitykseen erityinen voima, koska lainsäädännöllä ohjataan niin teknologian kuin infrastruktuurin suuria linjoja, puhumattakaan kaupan muutoksista.
Käyttövoiman muutokset vähentävät liikenteen öljyriippuvuutta ja pirstaloivat samalla aiempia tuotanto- ja jakeluketjuja. Toisaalta jäljellä olevat ketjut eivät ole seisseet toimettomina, vaan ovat hakemassa paikkaansa muuttuvassa tilanteessa. Uusiutuvien polttoaineiden markkinat voivat olla yrittäjän kannalta myös välttämätön hyve.
Liikenteen tarpeet, teknologian kehittyminen ja meidän kaikkien kuluttajien halut vaikuttavat palveluiden asettumiseen erilaisiin ympäristöihin. Ladattavan ajoneuvon lataaminen kauppakeskuksen parkkihallissa tuntuu mielekkäältä palvelulta, varsinkin jos siitä on onnistuttu tekemään kätevää. Lataaminen on ihan samanlaista moottoritien taukopaikalla, mutta odotukset, mielikuvat ja ehkä kiire eivät. Yrityksen kannalta onnistuminen riippuu pitkälti niin odotusten luomisessa kuin niihin vastaamisessa.
Jakelu- ja huoltoasemat eriytyvät edelleen, jos jälkimmäiset haluavat selviytyä tulevaisuuteen. Sähköajoneuvojen lisääntyminen kiihdyttää muutosta, koska latauspalveluiden kysyntä noudattaa erilaista logiikkaa kuin tankkaaminen. Lataaminen tehdään muiden asioiden ohessa. Voidaan reilusti todeta, että lopulta muutoksen tekevät ihmiset omilla ratkaisuillaan.
Kuunnellaan asiantuntijaa
Huoltamoalan nykytilasta ja näköpiirissä olevasta tulevaisuudesta saa perinpohjaisen kuvan Hannu Laitisen tuoreesta julkaisusta Huoltoasemat 2020 -toimialaraportti. Raportti on arvokas ja ehdottomasti lukemisen arvoinen teos kaikille autoliikenteestä ja polttoainekaupasta kiinnostuneille, riippumatta siitä, katsooko asioita yrittäjän vai kuluttajan silmin. Tässä blogissa ei ole haluttu pilata raportin lukijan iloa, eikä johtopäätöksiä siksi ole avattu tämän enempää.
Hannu Laitinen on pitkän linjan bensiinikaupan asiantuntija ja tietokirjailija. Hän on toiminut huoltoasema- ja öljyalan asiantuntija- ja johtotehtävissä, neuvonantajana ja toimittajana vuodesta 1984 alkaen. Raportin näkökulma korostaa huoltamoyrittäjän menestysmahdollisuuksia. Käsittelyssä on kuitenkin koko moottoripolttoaineiden ja tieliikenteen käyttövoiman kokonaisuus suomalaisessa ja EU:n viitekehyksessä, joten se antaa hyvän perustan vaikeasti hallittavan asian pohdinnoille.
Raportin voi ostaa painettuna tai e-kirjana Books On Demand -palvelusta.
Artikkelikuva: Helsingin Tennispalatsin TB-huoltamon johtaja Simo Mattila vuonna 1970. Kuva Ateljeekuva / Mobilian Teboil-kokoelma.
Kuvissa esiintyvistä riihimäkeläisistä huoltoasemista löytyy lisätietoa Riihimäen kaupunginmuseon verkkonäyttelystä.
Tilaa ilmoitus uudesta blogikirjoituksesta