Suuri pyöreä auton lamppu 1900-luvun alkuvuosikymmenten malliin.

Liekki pimeässä

12 marraskuun, 2021

Naps. Valokeila kaivaa kirkkaan tunnelin tien pimeyteen. Naps. Valo on muisto vain. Sähkövalo vakiintui ajoneuvokäyttöön 1910-luvulta lähtien. Miten pimeällä pärjättiin ennen sähköä?

Keinovalon historia on lyhyt ja kiihkeä verrattuna ihmisen historiaan pimeässä. Kirkasvalolampun helpottaessa kaamosväsymystä voi led-lampun kajossa olla vaikea uskoa, että ihmisen historiasta suuri osa on vietetty pimeässä. Päivännousu ja -lasku rytmittivät ihmisen elämää, koska useimpia askareita ei pimeässä voinut tehdä. Talot olivat pimeitä, monet töllit ikkunattomia; niin valoa kuin lämpöä (ja tuotantoenergiaa) saatiin tulisijasta. Ulkoilmassa liikuttiin sen valon turvin, jota luonto tarjosi. Talvella ei aurinko pohjoisessa juuri valaissut, mutta kuutamolla pystyi hankikelillä liikkumaan kohtuullisen turvallisesti.

Niin kaasu- kuin sähkövalokin ovat 1800-luvun keksintöjä, jotka alkoivat – ainakin täällä perukoilla – vaikuttaa elämään vasta 1900-luvun taitteesta, jos silloinkaan. Talonpoikaisesti elettiin tulisijan, päreen tai kynttilän valossa monin paikoin vielä sotien jälkeenkin. Silloin autoissa oli jo lamput.

Öljy

Mustavalkoisessa kuvassa on etualalla kuutionmallinen autonlyhty, sen alla pitkävartinen töötti-torvi ja taustalla näkyy avointa 1900-luvun alkukymmenten henkilöauton koria.
Öljylamppu autossa. Kuva: Lappeenrannan museot / Finna

Ilmeisesti öljylampun alkuhistoria johtaa pitkälle esihistoriaan ja asumuksina käytettyjen luolien valaisuun. Kivistä, simpukankuorista tai sarvesta tehty kuori täytettiin eläimen rasvalla, joka sytytettiin palamaan. Öljylamppu on ihmisen historian suuria keksintöjä, joka kulki mukanamme aina meidän aikaamme asti – myrskylyhty on yhä monen mökin varusteena.

Punertavanruskea saviastia, jossa on aukko öljyn kaatamista varten ja pieni kahva.
Namibialainen matkamuistona tuotu öljylamppu. Kuva: Suomen kansallismuseo / Finna

Luolalöytöjen perusteella varhaisiakin öljylamppuja on voitu kuljettaa kädessä sinne, missä valoa kulloinkin on tarvittu. Lampun liekki kestää tasaista ja varovaista liikuttamista, mutta jalkapatikassa matkaa taitettiin ilman valoa. Kun tuli liian pimeää, pysähdyttiin.

Öljylampun käytettävyys parani, kun se varustettiin erillisellä öljysäiliöllä ja säädettävällä sydämellä. 1800-luvun myötä teollinen tuotanto toisaalta tarjosi juniin ja hevosvaunuihin liikettä sietäviä öljylamppuja, mutta myös jalkaisin liikkuvat vartijat ja talolliset saivat metallisen lampun käteensä.

Valkoisella taustalla vanha, metallinen öljylamppu, joka on neliskulmainen ja suhteellisen kapea ja korkea.
Teollisesti valmistettu öljylamppu. Kuva: Salon historiallinen museo / Finna

Ihmisen elämän valaisun kantilta ratkaiseva hetki oli 1858, kun vuoriöljystä tislattu valopetroli eli kerosiini tuli tarjolle. Nyt oli viimein käytössä tehokas, suhteellisen helppokäyttöinen ja varma polttoneste, jonka tuotanto kuitenkin vaati suuria investointeja, ja tuotti turhanpäiväisiä sivuaineita – kuten bensiiniä. Öljyn ja öljy-yhtiöiden aika alkoi. Vaunuihin haluttiin ja tarvittiin vieläkin tehokkaampia valonlähteitä.

Kynttilä

Metallinen lyhyt pitkän kiinnitysvarren päässä. Lyhty osa on eteenpäin pyöreä ja siinä on ajovaloista tuttua muotoilua.
Vaunulyhty. Kuva: Lappeenrannan museot / Finna

Ensimmäiset kynttilät lienee keksitty antiikin Egyptissä jo 3000 vuotta ennen ajanlaskumme alkua, ainakin tavallaan. Uskotaan, että nämä varhaiset kynttilät olivat onttoja kiviä, jotka täytettiin rasvalla ja  johon upotettiin kasvin juuri sydämeksi. Kestokynttilä, siis.

Euroopassa kynttilä tuli käyttöön 400-luvulta lähtien, mutta niitä käytettiin keskiajan loppuun asti lähinnä kirkoissa. Mehiläisvahakynttilöillä oli uskonnollisia symbolimerkityksiä, kansa tyytyi eläimenrasvasta tehtyyn talikynttilään. Torpat ja töllit valaistiin päreellä, jos valaistiin.

Öljyvärimaalauksessa nuori vaaleakiharainen mies tummassa tilassa toisessa kädessään paksu ja pitkä kynttilä ja toisessa pieni kirja. Kynttilä valaisee pojan kasvot.
Michel Gobin: Nuori mies ja kynttilä. Öljy kankaalle, 1681. Kuva: Wikimedia CC.

1800-luvulla, polkupyörän ja polttomoottorin rinnalla, kynttilät tulivat suursarjatuotantoon, kun eläinrasvasta opittiin tekemään steariinia ja toisaalta maaöljyn jalostamisen myötä alkoi kerääntyä parafiinia käytettäväksi. Kynttilät arkipäiväistyivät paremmissa taloissa, mutta niiden avulla saatiin myös valoa hevosajoneuvoihin.

Kynttilän merkitys liikennevälineissä oli huomion herättäminen, näkyväksi tekeminen. Kynttilä kantoi valoa, jonka toivottiin estävän yhteentörmäykset kasvavien kaupunkien katujen kulmissa. Lepattava ja helposti sammuva liekki ei varsinaisesti tietä valaissut.

Kaasu

1800-luvulla tapahtui paljon asioita. Liikenteen kannalta suorastaan vallankumouksellisia. Hevosten määrä kasvoi, kun rehun tuotantoa pystyttiin lisäämään, eivätkä sodat ihan joka hetki syöneet suurinta osaa ratsuista. Kaupungit kasvoivat, ja hevosliikenteen määrä siinä samalla. Rautatie muutti kertaheitolla 1820-luvulta alkaen käsityksemme matkustamisesta ja liikkumisesta itsestään. Vuosisadan jälkipuoliskolla ensin polkupyörä ja pian myös moottoriajoneuvot toteuttivat koneellisen liikkumisen unelman. Tarpeet, ratkaisut ja tekniikat kehittyivät rinta rinnan, toisistaan eri tavoin riippuen.

Öljyntuotannon rinnalla maasta nousi maakaasua, joka on pääasiassa metaania. Kaasu, kuten kynttiläkin, taisivat olla kiinalaisia keksintöjä. Kaasulla saatiin aikaiseksi kirkas ja varma liekki, joka viimein soveltui valaisemaan ympäristöään niin, että erilaiset toimenpiteet olivat mahdollisia pimeän aikaankin. Jo 1820-luvulla Lontoon kadut valaistiin kaasulampuin.

Haittapuolena olivat kaasun siirtämisen ja säilyttämisen vaatima jäykkä tekniikka sekä todellinen tulipalovaara. Liikkuvaan kulkuneuvoon kaasun mukaan pakkaaminen oli vaikeaa, ja soveltui lähinnä juniin tai ehkä laivoihin.

Kalsiumkarbidin kappale valkoisella taustalla. Kappale näyttää kivenmurikalle.
Kalsiumkarbidin kappale. Kuva: Wikimedia Commons, CC

Kaasusäiliötä ei fillariin tai kieseihin saanut mukaan, mutta onneksi ei tarvinnutkaan. Kaasuahan saattoi tehdä itse, matkan edetessä. Nyt ei ole puhe vatsan toiminnasta, vaan asetyleenistä. Kun murskattuun kalsiumkarbidiin tiputettiin vettä, syntyi asetyleenikaasua.

Poikkileikkauskuva asetyleenivalaisimesta: pienen vesitäytteisen säiliön sisällä on toinen pienmpi säiliö, jossa on kalsiumkarbidia. Kostuessaan se muodostaa kaasua säiliön yläosaan, josta sitä johdetaan hanan kautta ulos.
Karbidilyhdyn (asetyleenivalaisimen) periaate. Kuva: Autocar Handbook, 1919. CC

Jos sitten kaasu johdettiin ohuella putkella heijastimen edessä olevaan sydämeen ja suunnattiin valo linssin läpi yhteen suuntaan, saatiin aidosti maisemaa valaiseva lamppu.

Vihreällä taustalla kuplarinen karbidilamppu, jossa palaa kaasuliekki. Pyöreä, lautasmainen heijastin liekin takana saa lampun valaisemaan tehokkaasti.
Sytytetty karbidilamppu. Kuva: Wikimedia Justrite, PD

Karbidilyhty oli suuri kehitysaskel kohti ympärivuorokautista liikennettä ja mahdollisti suuremmat ajonopeudet pimeälläkin.

Valkoista taustaa vasten kuvattu metalllinen polkupyörän karbidilamppu muistuttaa ulkomuodoltaan hieman periskoopin päätä.
Polkupyörän karbidilyhty Forssan museon näyttelyssä 2020. Kirjoittajan kuva.

Asetyleenivalaisimet kehittyivät hyvin nopeaan tahtiin 1900-luvun taitteen molemmin puolin. Liekin säätötekniikalla ja peiliheijastimilla saatiin valo suunnattua valaisemaan kulkutietä varsin tehokkaastikin. Käyttömukavuus kehittyi tehon rinnalla. Auton asetyleenilyhdystä on esimerkki jutun pääkuvassa.

Sähkön aika

Thomas Alva Edison patentoi hehkulampun jo 1875. Sähkövalon yleistyminen vaati vielä aikaa, ennen kuin sähkötuotanto, lamppujen kannattava valmistustapa ja kaupallinen mittakaava kehittyivät riittävästi. Suomessa ensimmäinen sähkölamppu syttyi 1881 Tampereella Finlaysonin suuressa kutomosalissa, kaasuvalon rinnalla.

Ennen ajoneuvoja sähkö valaisi jo liikenneympäristöjä. Katuvalaistuksessa sähkö otettiin ilolla vastaan jo paloturvallisuudenkin vuoksi. Suomessa sähköiset katuvalot tulivat ensin Helsinkiin ja Tampereelle 1880-luvulla.

Ajoneuvoissa ensimmäiset sähkövalon kokeilut kaatuivat yleensä itse hehkulampun haurauteen ja huonoon tärinänsietoon. Amerikka näytti kehityksessä esimerkkiä. Cadillac varustettiin sähköstartilla ja -valoilla 1912, ja vuonna 1915 jo T-Fordinkin valot vaihtuivat sähköisiin.

Vuoden 1912 Cadillac Tourer on tummansininen kanttiauto, jossa on pinnapyörät ja ylös nostettu kuomu.
Cadillac Tourer 1912. Kuva: Wikimedia: Signac / CC by 2.0

Polkupyörissä jatkettiin asetyleeniliekin valossa – tai pimeydessä – vielä hetken, kunnes Bosch esitteli polkupyörädynamonsa 1923. Lukuisat valmistajat seurasivat pian perässä, eivätkä edes renkaan kuluminen ja polkemisen raskaus estäneet siirtymistä sähkövaloon.

Punaista auton istuinpenkkiä vasten kuvattu hopeanharmaa dynamo, jonka ympäri kiertää keltainen teippinauha jossa merkki punaisin kirjaimin.
Daimon 333 -dynamo kirjoittajan kokoelmista.

 

Artikkelikuva: Auton asetyleenilyhty. Wikimedia Commons, Balaji2291 CC.

Anni Antila

Kirjoittaja työskentelee Mobiliassa monin tavoin liikkuvan kulttuuriperinnön parissa: juuri nyt työn alla on Mobilian uusi pysyvä näyttely.