Vanhojen valokuvien ajoittamiseen on monenlaisia menetelmiä. Usein on toki tiedossa, minä vuonna kuva on otettu. Parhaimmassa tapauksessa ottovuosi on kirjoitettu valokuvaan tai valokuva-albumiin. Usein valokuvia valitettavasti irrotetaan albumeista, ja niiden kontekstitiedot joutuvat kateisiin. Tällaisissa tapauksissa kuvausajankohdan arviointia voi tehdä esimerkiksi kuvassa näkyvien henkilöiden asujen, ympäristön, rakennusten tai kuvassa näkyvien esineiden perusteella. Kuvassa näkyvät autot, moottoripyörät ja muut ajoneuvot ovat myös yksi erittäin hyvä tapa ajoittamiseen. Käytännössä nämä kaikki vaativat omantyyppistään asiantuntemusta. Esittelen tässä lyhyesti, miten erityisesti moottoriajoneuvoja voi hyödyntää ajoittamisessa. Keskityn tässä tapauksessa Suomeen, mutta monet perusperiaatteet pätevät myös ulkomaalaisissa valokuvissa.
Vuosimallit ja muotoilu
Jos pystyy tunnistamaan autojen tai moottoripyörien merkkejä tai malleja, voi tietysti valokuvan uusimman ajoneuvon perusteella päätellä, milloin kuva aikaisintaan on otettu. Tässä on hyvä kuitenkin ottaa huomioon, että Suomessa autoja on aina käytetty varsin pitkään ja valokuva on voitu ottaa jopa kymmeniä vuosia myöhemmin kuin uusin siinä esiintyvä auto on tehtaalta valmistunut. Autoja on tehty valtaosin sarjatuotantona ja nykyään verkosta löytyvät valokuvat helpottavat tunnistamista huomattavasti, eli jos esimerkiksi tunnistaa merkin, voi valokuvia etsimällä löytää myös mallin ja vuosimallin melko vähällä vaivalla. Kuitenkin, vaikka ajoneuvoja ei näin tarkasti tuntisikaan, voi niiden valmistusajasta sanoa muotoilun perusteella jotain. Tässä lyhyesti esimerkkinä joitakin perusperiaatteita automuotoilusta ennen toista maailmansotaa:
Rekisterikilvet
Autojen vuosimalleja tarkempi tapa ajoittaa valokuvia on rekisterikilpien hyödyntäminen. Rekisterikilpien historia Suomessa periytyy jo polkupyörien ja hevosvaunuilla ajaneiden vuokra-ajurien aikakauteen, josta sääntö periytyi ensin vuokra-autoihin ja myöhemmin kaikkiin autoihin ja muihin moottoriajoneuvoihin. Rekisterikilvistä ei 1900-luvun ensimmäisillä vuosikymmenillä ollut mitään lakia tai asetusta, vaan kilpien käyttö perustui kaupunkien järjestyssääntöihin.
Ensimmäiset kilvet
Autojen rekisterikilvestä määrättiin ensimmäisen kerran Helsingissä heinäkuussa 1907. Järjestyssäännön mukaan kilpi kiinnitettiin auton perään ja siinä oli ammattimaisessa vuokra-autoliikenteessä valkoinen numero tummalla pohjalla ja yksityisessä liikenteessä punainen numero valkoisella pohjalla. Helsingin esimerkin mukaan monet muut kaupungit julkaisivat omia järjestyssääntöjään: esimerkiksi Lahti 1908, Turku 1910 ja Viipuri vuonna 1911. Kilvet poikkesivat toisistaan kaupunkien välillä, esimerkiksi Viipurissa kilpien väritys oli päinvastainen ja Vaasassa vuokra-autot, yksityisautot ja kuorma-autot erotettiin toisistaan numeron edessä olevalla kirjaimella: vuokra-autoilla A, kuorma-autoilla B ja yksityisautoilla C. Hankaluutena näissä tunnuksissa on, että numero piti aluksi kiinnittää vain auton perään, ja koska autoaiheiset valokuvat perinteisesti otetaan auton etupuolelta tai sivusta, numero näkyy varsin harvoin. Melko pian, jo 1911, numero tuli ainakin Helsingissä kiinnittää myös auton etupuolelle, usein tuulilasiin, mikä varmasti helpotti moottoriliikenteen valvontaa. Samalla järjestyssäännön mukaan vuokra-autojen numeron väri vaihtui mustaksi valkealla pohjalla. Moottoripyörien suhteen on vielä ehkä syytä mainita, että niihin numerot periytyivät suoraan polkupyöriä koskevista järjestyssäännöistä, ja niillä oli erilliset järjestyssäännöt.
Todennäköisesti vuonna 1912 tai 1913 Helsingin kaupungissa ryhdyttiin käyttämään rekisterikilpiä, joissa ruotsinkielisillä autonomistajilla luki H:fors ja suomenkielisillä H:ki. Tarkka ajankohta on epäselvä, koska kaupungin järjestyssäännöissä ei ole tästä mainintaa ja ilmeisesti kyse on poliisilaitoksen itsenäisesti tekemästä päätöksestä, jolla mahdollisesti pyrittiin erottamaan kaupunkiin rekisteröidyt ajoneuvot muista kaupungeista sinne saapuneista. Samaa tapaa ryhdyttiin jälleen nopeasti noudattamaan muuallakin, esimerkiksi Tampereella T:fors ja T:re, Porissa B:borg ja Pori tai Kuopiossa K:pio, mutta Oulussa vain yksinkertainen O-kirjain. Myös monet pienet paikkakunnat alkoivat myöntää tämän tyyppisiä kilpiä. Kilvet olivat Helsingissä käytössä varsin lyhyen aikaa, mutta juuri ennen ensimmäistä maailmansotaa nähtiin siihen asti voimakkain autojen määrän kasvu, mikä näkyy myös säilyneiden valokuvien määrässä.
Jo vuoden 1915 alussa kilpimalli muuttui jälleen, kun Helsingissä otettiin käyttöön kirjain A. Tämä liittyi suunnitteilla olleeseen uuteen valtakunnalliseen automobiiliasetukseen, jonka oli tarkoitus tulla voimaan lähivuosina. Asetuksen perustana oli kilpien myöntäminen läänikohtaisesti, mutta Helsingin kaupunki omanaan. Helsingin maistraatti ja valtuusto ryhtyivät jo helmikuussa 1914 suunnittelemaan uuden asetuksen mukaista kilpimallia, joka sitten otettiin käyttöön vuoden 1915 alusta. Muualla Suomessa ei ryhdytty tekemään muutoksia rekisteröintikäytäntöihin, ja automobiiliasetus viivästyi lopulta vuosilla sodan ja itsenäistymisen takia.
Valtakunnallinen rekisteröinti
Valtioneuvoston päätös automobiilien ja moottoripyörien rekisteröimisestä ja katsastuksesta annettiin lopulta vasta 18.5.1922. Päätöksen nojalla rekisterikilvet muuttuivat läänikohtaisiksi, lukuun ottamatta Helsingin kaupunkia, joka jatkoi A-kirjaimen käyttöä. Läänit olivat: U eli Uusimaa; T eli Turun ja Porin lääni; H eli Hämeen lääni; Vi eli Viipurin lääni (myöhemmin pelkkä V-kirjain); M eli Mikkelin lääni; K eli Kuopion lääni; Va eli Vaasan lääni ja O eli Oulun lääni, minkä lisäksi Ahvenanmaalla käytettiin tunnusta ÅL. Auton ja moottoripyörän omistajien piti tehdä uusi rekisteröintianomus heinäkuun 15. päivään 1922 mennessä, mutta vanhojen ajoneuvojen omistajien ei ollut pakko lunastaa uutta kilpeä ennen vuoden loppua. Kaikki 1920-luvulla tästä eteenpäin käytetyt rekisterikilvet olivat valkoisia mustilla numeroilla. Autoilla ja moottoripyörillä oli omat juoksevat läänikohtaiset numerointinsa. Omistajien oli vuosittain lisäksi lunastettava verokilpi, joka osoitti, että autosta on maksettu asianmukainen vero. Tässä kilvessä oli ajoneuvon rekisterinumero sekä vuosiluku, jolloin kilpi oli voimassa. Näiden verokilpien perusteella on mahdollista ajoittaa kaikki tämän aikakauden moottoriajoneuvojen valokuvat. 1922–1925 verokilpi oli kiinnitetty auton takarekisterikilpeen ja 1926–1929 eturekisterikilpeen, joiden on oltava kuvassa näkyvissä, jotta vuoden voi päätellä. Säännöstä näyttäisi kuitenkin olleen paikallisia poikkeuksia.
Vuonna 1930 rekisterikilpijärjestelmää muutettiin siten, että autonomistajat vaihtoivat koko kilvet vuosittain. Parillisina vuosina kilvissä oli musta pohja valkoisilla merkinnöillä ja parittomina valkoinen pohja mustilla merkinnöillä. Tämä tarkoittaa, että usein pelkän kilven värin ja auton vuosimallin perusteella voi päätellä kuvausvuoden, vaikka vuosilukua ei pystyisikään lukemaan. Kilven kirjainten ja numeroiden väliin tuli tässä vaiheessa myös väliviiva. Vuosiluku oli rekisterikilven vasemmassa yläkulmassa ja katsastusmerkintä tuli kilpeen pyöreänä tarrana sille vasempaan alakulmaan varattuun kohtaan. 1936 rekisterikilpien kirjasinmalli muuttui nykyisen kaltaiseksi. 1938 läänien joukkoon lisättiin Lapin lääni, jonka tunnukseksi tuli L-kirjain. Talvisodan syttymisen jälkeen rekisterikilpiä ei enää ollut mahdollista uusia vuosittain, vaan moottoriajoneuvoja sai ajaa niille viimeksi myönnetyllä vuoden 1939 tai 1940 kilvillä aina vuoteen 1948. Vähille uusille ajoneuvoille kuitenkin valmistettiin vanerista kilpiä vanhan järjestelmän mukaisesti. Sodan päätyttyä Viipurin läänin jäänteistä muodostettiin uusi Kymen lääni, joka sai tunnuksekseen R-kirjaimen. Vaasan läänin tunnuskirjaimeksi vaihtui samassa yhteydessä V.
Kaksikirjaimiset rekisterikilvet
1940-luvun loppuun mennessä moottoriajoneuvojen määrä kasvoi niin suureksi, ja oli ilmeistä, että kasvu jatkuisi, että kaikkein autoistuneimmissa lääneissä rekisterikilpien numerosarjat kasvoivat liian pitkiksi kilpien kokoon nähden. Ratkaisuksi tulivat kaksikirjaimiset kilvet, jotka moninkertaistivat mahdollisten kirjainnumerosarjojen määrän. Kaksikirjaimisia kilpiä alettiin myöntää 1.6.1949 lähtien, mutta vanhat kilvet oli muutettava kaksikirjaimisiksi vasta 30.6.1954 mennessä. Kilpiä ei enää vaihdettu vuosittain, eikä niissä myöskään lukenut enää vuosilukuja. Tämä luonnollisesti tarkoittaa, että myös ajoittaminen kilpien perusteella ei enää onnistu. Joitakin aikarajauksia kuitenkin on mahdollista tunnistaa edelleen. 1949–1958 myönnettyjen väriltään mustien rekisterikilpien kulmat olivat ns. taittoreunaiset, eli kulmasta oli ikään kuin leikattu pala pois. 1959 siirryttiin olakereunaiseen kilpeen, eli kilpeä reunusti pyöreämuotoinen olake, joka 1960 alkaen maalattiin numeroiden tapaan valkoiseksi. 1972 taas tuli käyttöön valkopohjainen heijastava kilpi, jossa oli kuusimerkkinen musta tunnussarja.
Artikkelikuva: Chevrolet-rekkaveturi vuodelta 1931. (Kuva: Museoviraston historian kuvakokoelma, Uudenkaupungin museo)
Kiinnostuitko rekisterikilvistä? Rekisterikilpien historiasta löytyy lisätietoa Kilpimuseon verkkosivulta. Kiinnostuitko suomalaisen ajoneuvohistorian varhaisvuosista 1900-luvulla. Tutustu tutkimustietoon Auton ja tien museo Mobilian kotisivuilla.
Tilaa ilmoitus uudesta blogikirjoituksesta