Apinakuningas

Pieni mopo, suuri maine. Myös: Pieni mopo, suuri ääni. Honda Monkey, siis Manki, on pappamopojen jälkeisen ajan ikoni. Viidakon valtias ja Tarzanin syrjäyttäjä, jos apinateemasta revitään iloa irti kuin banaaneja tertusta. Asfalttiviidakossa Manki ei ollut yksinvaltias, mutta omanlaisensa se oli aina.

Sano Manki

Suomalaisten mielissä Monkey (jatkossa kotoisasti Manki, niinhän meillä on tapana sitä kutsua) on mopo. Jollekulle hassu ja lelumainen – liian pieni, toiselle se kaikkein hienoin – nelitahtinen. Meidän Tunturi- ja Solifer-aikaan kasvaneiden muistoissa saattaa häilyä muisto kirkuvista otsikoista ”Tappajamopo”, mikä taisi kyllä sopia vielä paremmin siihen toiseen pienipyöräiseen, eli Suzuki Solifer PV50:een, olihan sen kaksitahtinen moottori naurettavan helposti viritettävä isommalla sylinterillä ja männällä. Mankin nelitahtimoottorin virittäminen vaati jo enemmän huolellisuutta ja teknistä ymmärrystä, joita teineillä usein on vähemmän kuin palavaa innostusta.

Manki ja kaltaisensa ovat yksi virstanpylväs suomalaisessa mopoilun evoluutiossa. Säännöstelykauden inhorealistisista välttämättömyyshyödykkeistä oli edetty 1960-luvun taitteen hurjaan mopobuumiin, jolloin Suomi liikkui ainakin mielikuvissa moottoreilla moderniin maailmaan. Jo vuosikymmenen lopulla auto oli syrjäyttänyt mopon kahden käyttäjäryhmän kaluksi: kortittomat papat ja mopojannut. Ensimmäiset katosivat aikaa myöten, mutta jälkimmäisiä on tullut aina uusia.

Mopo = MoottoriPolkupyörä

Mopojannut, ei mopofriidut. Kuusikymmentäluvun loppupuolella mopoja oli tarjolla yllin kyllin, olihan buumi juuri taittunut kohti alhoaan. Suomi oli osa länttä ainakin moottoriliikenteen priorisoinnissa, ja kovaa ajava sankarimies oli mainoskuvastojen ravintoketjun huipulla (sosialistinen blokkikin tunnusti moottorien tarpeen, mutta siellä individualismi ei ollut kovin suositeltavaa). Mopo erosi polkupyörästä siinä ratkaisevassa suhteessa, että siinä oli moottori.

Sortuen vain vähän keittiösosiologiaan houkuttaa nähdä mopo siinä ajassa nuorukaisten porttina todelliseen, pakokaasunkatkuiseen maailmaan. Kevytmoottoripyörää sai ajaa helposti hankittavalla kuulustelukortilla 16-vuotiaana, mutta se oli jo kynnyksen takana. Mopoa sai ajaa 15 vuotta täytettyään ja liikennevakuutuksen maksettuaan. Niin, mopoa ei tarvinnut rekisteröidä, eikä kuskia testata katsastuskonttorilla. Vain se pieni värillinen, vuosittain vaihtuva vakuutuskilpi tarvittiin (se, jota moni nykyään luulee rekisterikilveksi). Mopo ei ollut vapauden väline, se oli itse vapaus.

Vakosamettinen lama

Vauhdin aika oli liikennekuolemien aika. Kuusikymmenluvun loppu ei ollut vielä turboahdettu, mutta nopeudet olivat vapaita ja moraali löyhää (ainakin Donnerin elokuvissa). Varsinkin nuorten motoristien kuolemankolarit herättivät huolta, ja niihin konkreettisena syynä pidettiin puolessa vuosikymmenessä yleistyneitä isoja, tehokkaita japanilaisia pyöriä (Tuutti-Honda, Leskentekijä-Kawa, muistattehan?), joiden suorituskyky ylitti moninkertaisesti vuosikymmenen takaisten ahertavien itämuurahaisten tai menneeseen imperiumiin unohtuneiden brittipyörien uroteot.
Samaa rengasuhrien ja kirkuvien pakoputkien maailmankuvaa tarjottiin nuorisolaisille ns. nuorisomopojen muodossa kasvavalla tahdilla 1960-luvun kuluessa, ajoittain hieman surkuhupaisin sovellutuksin. Pappamopo oli mummopyörän muotoinen, vauhtikoneessa oli vaakatankki. Urheilullisuutta oli kuitenkin omiaan hälventämään meikäläinen mopojen poljinpakko aina vuoteen 1970 asti ja sen jälkeenkin tiukat paino- ja rakenteellisen nopeuden vaatimukset.

Ajan henki kiteytyi onnettomuustilastoihin, joihin puuttui lopulta jo tasavallan presidentti Kekkonenkin kuuluisassa uuden vuoden puheessaan 1973. Öljykriisi teki osuutensa, mutta moottoripyöriin valtiovalta käytti tehokkainta tunnettua viidakkoveistään, verotusta, ja superpyörien aika maassamme taittui jo vuotta myöhemmin tappoverona tunnettuun toimenpiteeseen. Tämä asetti Hondan maahantuojan Oy Brandt Ab:n tukalaan tilanteeseen. Myytävää piti löytää, ja tässä tapauksessa kasvattaa tekemällä kummallisesta pikkumoottoripyörästä markkinoillemme sopiva mopo. Ehkä voisi jopa puhua uuden lajin geenimanipulaatiosta hyvin omaperäiseen ilmastoomme, jota väritti muusta Euroopasta poikkeavat, mopoasetuksella säädetyt tekniset vaatimukset.

Apinain sankka suku

Mankin taustalta löytyy kummallinen japanilaiseen Tama Tech -tekniikkahuvipuistoon tehty ”tivolimoottoripyörä” Z100 vuonna 1961. Se oli mitoitettu nuorille japanilaisille, mutta siitä innostuivat aikuiset, joiden ajosuoritus edellytti hullunkurista apinamaista asentoa. Moottoriuniversumin kummallisten käänteiden myötä kapistus tuotiin myös siviililiikenteeseen nimellä CZ100, jollainen pääsi Suomessa Speden elokuvaan Pähkähullu Suomi. Tuotteen ajatettu käyttö oli eräänlaisena varapyöränä, joka kaivettiin metropolin laidalla auton takakontista keskustaan huristelua varten.

Mallikaari eteni etujousituksen lisäämisen myötä kohti urheilullisempaa imagoa tehoprätkien rinnalla. Versioiden nimitykset vaihtuivat, mutta kutsuttakoon tässä kaikkia apinoita Mankeiksi. Vaikka kuutioita oli vain 50, piti nämä pikkuapinat rekisteröidä meillä moottoripyöriksi liian rotevan painon ja turhan innokkaan tehon takia. Kun juhlat sitten päättyivät, tarttui Brandt toimeen. Mankia kesytettiin ja laihdutettiin lain kirjaimiin mahtuvaksi ja tuotiin uutuutena mopomarkkinoille. Juuri ilman henkistä ilmastoa jäämässä olleet farkkutakkinuoret saivatkin käsiinsä jotakin uutta: amerikkalaista aavikkokrossia vihjaavan, aidolla japanilaisella nelitahtitekniikalla varustetun mopon, joka ei taatusti kelvannut papoille tai mummoille. Se oli jotakin nuorten omaa.
1980-luvun häämöttäessä Manki eli Honda Monkey Z50J oli kasvanut ilmiöksi, jonka itse Honda otti vakavasti, soveltaen mallia sopimaan Suomen ankariin viranomaisolosuhteisiin. Vahvin todiste läpimurrosta oli varmaankin kilpailijoiden toimenpiteet samalle ruokakupille pääsemiseksi.

Mopojen teknisiä vaatimuksia höllennettiin 1980-luvun alussa, ja siten Manki pääsi lähemmäs lajityypillisiä ominaisuuksiaan. Toisaalta apinaa oli pidettävä nuorekkaana kuosimuutoksin ja tuomalla Suomessa suunniteltuja väriyhdistelmiä tarjolle aina apinoiden valtakunnan loppuun asti.

EU:n myötä mopomarkkinat mullistuivat jälleen kerran, ja viimein tytötkin alkoivat mopoilla (tai ehkä skootteroida). Urheilumopot kasvoivat isoiksi enduroiksi ja supermotoiksi. Manki-kannan huippuvuodet ajoittuvat 1990-luvun taitteeseet, jolloin Suomeen saapui vuosittain yli 3 000 lajin edustajaa. Viimeiset aidot Mankit tuotiin Suomeen 1998 ja häkin ovi sulkeutui vuotta myöhemmin. Lajista muistuttavia kiinalaisia (luvattomia) kopioita on toki ilmaantunut sankoin joukoin sen jälkeenkin.

Artikkelikuva: Ilmoituksia ja mainoksia pysäköidyn Monkeyn takana. Hondan tossumoposta tuli osa suomalaista nuorisomuotia. Kuva: Vesa Mikkonen, 1992. Lappeenrannan museo CC BY 4.0.

Tilaa ilmoitus uudesta blogikirjoituksesta