Talven pahimmat paukkupakkaset ovat jo takana mutta onneksi lunta sekä pakkasta kestänee vielä pääsiäiseen asti. Talvellahan olennaista on pukeutua lämpimästi, kerrospukeutumisesta untuvaan. Mutta miten ulkotöissä aikoinaan työskennelleet ovat pitäneet itsensä lämpiminä: merellä ja rautateillä työskennelleet, tai postinjakajat ja teiden rakentajat? Vai onko virkapukujen suhteen ollut tiukat muodollisuudet? Ohessa Forum Marinumin, Postimuseon, Suomen Rautatiemuseon ja Mobilian tutkittua tietoa aiheesta.
Talvivaatetus Suomen merivoimissa
Merivoimien perusasuna on ollut pitkään sininen merimiesasu. Ensimmäinen virallinen versio sai tunnuksen m/19. Vuonna 1930 asuun tehtiin pieniä muutoksia. Tämä pukumalli m/30 on osiltaan edelleen käytössä. Siihen kuuluu talvikäytössä paksummasta sarkakankaasta tehty päällystakki m/30. Turkislakki/karvalakki muuttui alkuvuosina jonkin verran. Mallissa m/19 turkislakki oli ns. koivistolainen malli, jossa karvareunus kiersi tasaisena lakin ympäri. Reunus oli yhdestä reunasta poikki, jotta sen sai käännettyä alas korvasuojaksi. Malli m/22 erosi sillä tavalla, että sen etuosa oli eri kappaleesta, niin että takaosan laidat saattoi kääntää korvasuojiksi. Malli m/30 oli nykyisenkaltainen pystykorvainen malli.
Miehistöllä turkislakki oli tummansininen, upseereilla se oli tummansininen ja siinä oli kangaspäällinen. Amiraalien lakki oli kokovalkoinen. Kaikilla upseereilla päällisen ristisaumojen päällä oli tummansininen nauha. Virkapukuohjesäännössä vuodelta 1930 on mainintana talvivarusteena myös turkki. Esimerkiksi talvisodan loppuvaiheen torjuntataisteluihin Viipurinlahden ja Virolahden rannikolle lähetetyillä merivoimista kootuilla joukoilla oli varustuksena merivoimien siniset päällystakit ja karvalakit. Näiden päälle onneksi saatiin myös lumipukuja.
Laivapalveluksessa on aina ollut käytössä erilaisiin tilanteisiin sopivaa vaatetusta. Esimerkiksi 1920–1940-luvulla laivoilla varsinkin konepuolen miehistö käytti erilaisia haalareita ja sekalaisia työvaatteita. Talvikaudella laivoille varustukseen oli hankittu monenlaisia turkisvaatteita ja pitkiä mantteleita. Pääasiassa alukset seisoivat 1920–1930-luvuilla satamissa purjehduskauden ulkopuolella, joten talvikaudella ei aivan niin paljon tarvinnut olla merellä.
Sota-aikana oli tietenkin välttämätöntä toimia myös merellä talvikaudella ainakin niin pitkään kuin olot sen sallivat. Talvisodan aikana jäätilanne muodostui niin vaikeaksi, että suurin osa aluksista oli talvisatamissa. Jäänmurtajat oli aseistettu ja niille oli määrätty miehistöä merivoimista. Erityisesti tällaisissa oloissa oli tarvetta erikoisvarustukselle. Jäänmurtajilla käytössä oli paksuja talviturkkeja.
Kuva. Ilmavalvontaa panssarilaiva Ilmarisella Turun edustalla talvisodan aikana. Miehistöllä on päässä karvalakki m/30 ja varusteiden päällä lumipuku. Erikoisvarusteena aurinkolasit. Kuva: SA-kuva.
1960-luvun virkapukumääräyksiä
Myöhemmin 1960 ja 1970-luvulla osa aluksista saattoi olla toiminnassa hyvinkin pitkään talvikaudella toki jäätilanteen sallimissa rajoissa. Vuonna 1966 annettiin väliaikaisia määräyksiä virkapuvuista. Niissä mainitaan turkki m/51, kyseessä lienee sama talviturkki mikä oli käytössä myös maavoimissa. Ohjeessa mainittiin talvikäyttöön sopivina varusteina nahkatakki m/61 (ilmeisesti pitkä manttelin muotoon leikattu nahkatakki), sekä kokeilusadetakki m/59 ja kenttäturkki m/53. Joillakin aluksilla saattoi olla jopa omia varusteita. Isosta-Britanniasta koululaivaksi hankitulla fregatti Matti Kurjella oli kertomusten mukaan laivan mukana tulleita brittiläisiä toppatakkeja.
Päällystakkien alla on tietenkin puolustusvoimissa yleensä käytetty villavaatteita. Yleinen villapaitamalli oli 1930-luvulta saakka harmaa sinisellä raidalla. Suomen Joutsenella ja muutenkin merivoimissa oli käytössä myös vaalea villapaita sinisellä raidalla. Isompi pukujen uudistus 1980-luvulla toi uuden villapaitamallin m/83 joka on maavoimissa vihreä ja ilmavoimissa vaaleamman ja merivoimissa tummemman sininen. Villapaidassa on värityksen mukaiset kangasvahvikkeet olkapäissä. Tämän lisäksi 1990-luvulla on tullut käyttöön myös sininen merivoimien poolo m/91.
Turkislakin tai karvalakin käytöstä on eri aikoina ollut erilaisia käytäntöjä. Varsinkin entiset varusmiehet ovat muistelleet sitä millaisia ohjeita on ollut lakin reunojen laskemisesta korvien suojaksi. Välillä tästä näyttää olleen eri kouluttajilla tai eri varuskunnissa erilaisia käytäntöjä. Nykyinen ohje lienee, että kun on kylmä, niin reunat tulee laskea korvien suojaksi paleltumisten välttämiseksi. Käytäntö pitää kuitenkin joukolla olla yhtenäinen.
1980-luvun ”kerrospukeutumisesta” nykyajan kuivapukujen käyttöön
Määräykset alkoivat yhtenäistyä kunnolla vasta 1980-luvulla. Virkapukumääräyksissä 1984 talvikäyttöön sopivina päällysvaatteina olivat esimerkiksi päällystakki m/55, merivoimien kenttätakki m/75 ja merivoimien nahkatakki m/61. Kovissa olosuhteissa käytettiin kuitenkin edelleen aika paljon omia varusteita. Esimerkiksi Turunmaa -luokan tykkiveneillä 1980–1990-luvuilla palvellut henkilökunta on kertonut, että avoimella komentosillalla talvikaudella eivät normaalivarusteet riittäneet. Vaikka alukset eivät toimineet jääolosuhteissa niin silti ajettiin aina jäidentuloon saakka. Käytössä oli määräysten mukaisia pusakoita ja henkselillisiä toppahousuja, mutta ne eivät pitäneet riittävän lämpiminä. Ns. ”nallepukuja” eli lämpimiä aluspukuja ei ollut vaan niitä piti hankkia itse. Suurin osa henkilökunnasta oli sillalla omissa pilkkihaalareissa. Lisäksi kasvoja piti suojata neopreenihupuilla ja laskettelulaseilla. Tykkiveneillä oli myös oma määritelmänsä ”kerrospukeutumiseen” – kun lähdettiin ylös komentosillalle, puettiin aina yksi kerros lisää joka kerroksessa. Muuten jos kaikki vaatteet olisi laittanut päälle kerralla olisi ollut hiki siinä vaiheessa, kun oli päässyt ylös sillalle.
1990-luvulla tuli myös merivoimissa käyttöön useita erilaisia uusia vaatteita. Näitä olivat esimerkiksi talvilakki m/91, sadetakki m/93 ja pusero, housut, ja kenttäpaita m/95.
Nykyisin laivakäytössä on asukokonaisuutena meritaisteluasu m/95. Lisäksi aluksilla on edelleen erilaista erikoisvarustusta, kun toimitaan kannella kylmissä olosuhteissa. Erilaisia kuivapukuja ja pelastautumispukuja käytetään vaativissa olosuhteissa. Esimerkiksi merivoimien alustarkastusosaston varusmiehet on varustettu taktisilla Ursuit ATOS kuivapuvuilla.
Kuva. Tykkivene Karjalan komentosillalla 1990-luvulla. Normaalit varusteet eivät riittäneet pitämään lämpimänä avokomentosillalla jolloin oli pakko käyttää omia pilkkihaalareita, hanskoja ja laskettelulaseja. Juha Savisaaren kokoelma, Forum Marinum.
Lähteet:
- Pertti Suominen haastattelu
- Seppo Simola sähköpostiviesti 21.2.2026, kooste eri virkapukuohjesäännöistä
- Turunmaa -luokan tykkiveneiden ja merivoimien kylmä sota muistitietoaineisto
- Aarniaho Pekka: Kaluunat ja rähinäremmit. Itsenäisen Suomen virkapuvut ja arvomerkit 1918-1945. Rauma 1996.
- PVM HPALV 001 – PELOGOS- SOTILAS- JA VIRKAPUVUT PUOLUSTUSVOIMISSA. 1.1.2015. https://puolustusvoimat.fi/documents/1948673/2258496/PEVIESTOS_Sotilas-ja-virkapukunormit17032017.pdf/ee7607d8-6a3f-444d-b937-7fe5f5d57959/PEVIESTOS_Sotilas-ja-virkapukunormit17032017.pdf
Postia on jaettu säässä kuin säässä
Postin perustamisvaiheessa 1600-luvulla postia kuljettivat postitalonpojat jalan arjen omassa pellava- ja villavaatetuksessaan pari sataa vuotta. Postivirkapuvut erottuivat ennen itsenäisyyttä selvästi siviilivaatetuksesta. Venäjän vallan aika oli virkapukujen kulta-aikaa. Vaatetuksen symbolimerkitys säilyi osin 1970-luvulle saakka. Sen jälkeen työvaatteet ovat muuttuneet käytännöllisemmiksi. Materiaalien ja valmistustapojen kehitys on muuttanut työvaatetusta entistä toiminnallisemmaksi ja työtehtäviin sopivammaksi. Nykyaikaa kohti tultaessa puvut muuttuivat arkipukeutumisen suuntaan.
Sotilaspukua muistuttava virkapuku tuli postiljoonien käyttöön 1820-luvulla. Hännystakki ja housut olivat tummanvihreää verkaa eli hienoa villakangasta. 1850-luvulla tuli uusi virkapuku eri värityksellä. Siihen kuului verkalakki ja viidet housut: kahdet tummanharmaasta verasta valmistetut, yhdet ratsastushousut ja kahdet palttinaiset kesähousut.
Uudet pukumääräykset annettiin vuonna 1904. Päällystakki tehtiin tummanharmaasta verasta. Kaikilla virkamiehillä oli talvipäähineenä vuonannahkainen lakki.
Itsenäisyyden ajan postiljoonit käyttivät verkaa
Itsenäisen Suomen ensimmäinen jakajan virkapuku oli valmistettu tummanharmaasta verasta. Postinjakajat olivat postin ja lennättimen väestä ainoita, joilla oli omat virkapuvut.
Postinjakajat saivat kaupungeissa uudet tummansiniset puvut vuonna 1931, ja vuonna 1956 käyttöönotetun virkapuvun malli säilyi samanlaisena. Kangas oli tummansinistä villakangasta. Asuun kuuluva päällystakki oli joko lyhyt tai pitkä. Talvella jakajat käyttivät turkislakkia, jonka päällinen oli tummansinistä villakangasta. Saman vuonna postinjakelussa työskentelevät naiset saivat ensimmäistä kertaa omat virkapuvut, johon kuului hame.
Kuva. Postinjakelu Forssassa vuonna 1958.
1970-luvulla kohti käytännöllisyyttä
Vuoden 1978 virkapukumalli oli sinistä villakeinokuitusekoitekangasta. Siihen kuuluivat suorat housut, takki, vaaleansininen kauluspaita, kaksi muuta takkia ja useita erilaisia päähineitä. Talvella käytössä oli turkislakki, jossa oli mustat lampaannahkalaidat.
Posti- ja telelaitos vietti 350-vuotisjuhlaa vuonna 1988, ja vaatetus uusittiin entisiä käytännöllisemmäksi. Perusasun muodostivat suorat housut ja pusakka. Uutta oli pipo. Lisäksi takissa ja housuissa oli heijastinnauha. Päällysvaatteet oli käsitelty vettähylkiviksi. Asut sai myös topattuina talvimalleina. Eri osia sai vapaasti yhdistellä työn ja sään mukaan.
1990-luvulla toppahaalarissa
Vuosina 1994–1995 jakajat saivat erikseen työasun talvea varten. Keltamustaan työasuun kuului hupullinen toppatakki, toppahaalari, kudotut sormikkaat, pipo sekä kauluri.
Kuva. Postinjakelua sähköautolla uusissa varusteissa. Kuvaaja: Tapio Mustasaari.
Postinjakajille haluttiin uusi yhtenäinen ilme vuonna 1996. Työnantaja kustansi perusvaatetuksen, mutta työntekijä sai itse maksamalla halutessaan tilata monipuolisemman vaatekokonaisuuden, esimerkiksi fleece-jakun, kansitakin tai kengät. Asuun oli mahdollista hankkia kengät, joissa oli joustopohja sekä liukastumista estävä kuviointi. Vaatteet oli suunniteltu jakelutyöhön soveltuviksi ja helppohoitoisiksi.
Vasta 1990-luvulla työvaatteiden käytännöllisyyteen alettiin kiinnittää yhä enemmän huomiota.
Kuva. Postinjakajat vuonna 1998.
2000-luvun yhdenmukaistuminen postilaisten vaatetuksessa
2000-luvulle tultaessa Postin eri ammattiryhmien työasu oli sama kaikille, ja eri osia saattoi yhdistellä työtehtävien ja omien mieltymystensä mukaan.
Suomen Posti Oyj muuttui Itella Oyj:ksi 2007. Postinjakajien uusissa asuissa huomioitiin käytännöllisyys ja materiaaleissa Suomen vaihtelevat kelit. Valikoimassa oli asuja helteisiin, pakkasiin tai sadekeleihin.
2010-luvun kerrospukeutuminen ja goretex
Itella muuttui Postiksi vuoden 2015 alussa. Laajasta mallistosta voi valita haluamansa vaatteen käyttötarpeen ja työtehtävän mukaan. Kylmällä ilmalla kerrospukeutumista varten tuli esimerkiksi alus- ja väliasuja ja vaihtelevalle säälle goretex-pinnoitteiset suoja-asut.
Postin työvaatemallisto uudistui vuonna 2019. Vaatteet on suunniteltu mahdollisimman mukaviksi säällä kuin säällä. Suunnittelussa hyödynnettiin postilaisilta saatuja kehitysideoita ja tietoa siitä, mikä materiaali toimii ja mikä ei. Mallistosta löytyy erilaisia vaihtoehtoja alusasuista säänkestäviin ulkovaatteisiin, jalkineisiin ja liukuesteisiin ja päähineisiin. Yhdistelemällä ja kerrospukeutumisella jokainen voi valita erilaisiin työtehtäviin sopivat kokonaisuudet.
Kuva. Jussi Hellsten, Posti Group Oyj
Tutustu lisää:
Postin puvut kautta aikojen -verkkonäyttely https://www.postimuseo.fi/nayttely/postin-puvut-kautta-aikojen/
Talven tuiskussa rautateillä
Talvivaatteiden antama suoja on ollut erittäin merkittävässä osassa eri rautatieläistehtävissä kautta aikojen. Rautateiden alkuaikoina vetureissa työskennellessä keikaroitiin hienoissa työvaatteissa, mutta pian ne jäivät pois käytännöllisistä syistä. Erityisesti ulkona tehtävä työ on ollut haastavaa erilaisissa ja nopeastikin vaihtelevissa sääolosuhteissa.
Ratamestarit, promssarit eli jarrumiehet, asemamiehet, rata- ja portinvartijat ovat olleet ulkotyötä tekeviä kelissä kuin kelissä, ja heille onkin jo 1870-luvulla annettu pitkävartiset saappaat osana työasua. Vaikka ne ovatkin olleet ympärivuotisessa käytössä, niistä on ollut talvella etua lumihangessa.
1800–1900-lukujen taitteessa Rautatiehallituksen antamat viralliset määräykset taipuivat valitusten takia ja antoivat veturinkuljettajille sekä lämmittäjille myönnytyksen. Silloinen vain päällä keikkunut lakki, jota pidettiin läpi vuoden, ei juuri päänsuojaa antanut kylmää vastaan. Silloinen Rautatiehallitus katsoi tämän takia tarpeelliseksi antaa luvan käyttää tummasta nahasta tehtyjä lakkeja, kuitenkin tarvittavilla virkamerkeillä varustettuina.
Kuva. VML1:2362. Veturinkuljettaja Johannes Eriksson. Virkapukukaudella vuosina 1879–1919 lakki oli varsin epäkäytännöllinen vaativampaan säähän eikä antanut juuri suojaa.
1900-luvun alusta lämpöä ja mukavuutta talven hyisiin olosuhteisiin
1900-luvun edetessä virallisissa määräyksissä mainitaan, että lisävarusteiden, kuten hansikkaiden, tulee olla virkapuvun kanssa yhteensopivaa väriä. Kaiken kirjavaa käytäntöä ei hyvällä katsottu ja rautatieläisiä onkin muistuteltu monesti virkapukuvelvollisuuden noudattamisesta annettujen ohjeiden mukaisesti. Vuosien 1919–1929 virkapukumallissa on otettu huomioon myös kauluksen käyttö, jonka saattoi nostaa ylös suojaamaan kylmällä säällä ja saipa siihen kiinnittää lisäksi myös mustaa lampaannahkaa lisäeristeeksi. Takkia löytyi myös kahta pituutta, joka on hyödyttänyt vuodenajan vaihtelussa, vaikka materiaalit ovat olleet samat. Näiden asioiden avulla on saatu pientä mukavuutta haastaviin olosuhteisiin.
Seuraavalla virkapukukaudella vuonna 1929 olikin määrätty jo virallisesti virkalakki turkiksesta ja lampaannahasta, jonka alas laskettavilla korvaläpillä sai suojattua päänsä melko hyvin hyytävissäkin olosuhteissa.
Kuva. SRMV1:11946. Ratavartija kolmipyöräresiinalla ja ratatyöntekijät putsaamassa lunta radalta vuonna 1971.
Historian saatossa höyryveturikaudella olosuhteet olivat rankat sekä veturinkuljettajilla että lämmittäjillä. Työskentelyolosuhteet ovat olleet fyysisesti kuluttavia sekä altistaneet sairauksille. Talviaikaan höyryvetureissa työskennellessä kuljettajat ovat altistuneet yhtä aikaa ikkunan puolelta kylmälle ja tulipesä puolelta kuumalle. Esimerkiksi veto aiheutti joillekin reumaattista kolotusta tai päänsärkyä.
Kuva. SRMV1:3817. Veturinlämmittäjä Esko Aapro ja veturinkuljettaja Ahti Vainonen talvivaatteissa kurkkaamassa veturin hytin ovelta ja ikkunasta 1960-luvulla.
Villaa, turkishattu ja hupullinen toppahaalari
Laadukkaat villamateriaalit ovat olleet olennainen lämmön tuoja vaatetuksessa ja päällystakit olivatkin pitkään villaisia. Villapaidan käytöstä on ensimmäinen maininta 1950-luvun virkapukuohjeessa, ja tällä kuten seuraavillakin vuosikymmenillä on ollut lisääntyvin määrin erilaisia irtovuoria ja turkiskauluksia takkeihin, joita on voinut tarpeen mukaan lisätä ja poistaa. Ratatyöntekijöillä varustus on ollut työn luonteen vuoksi suojaavampaa ja töitä on tehty turkishatun lisäksi toppahaalareissa, joissa on ollut kiinteät huput pitäen viiman poissa niskasta. Viimeisimmissä työvaatekausissa käytössä olleet mustat merinovillapipot ovat olleet lämpimiä, mutta työntekijöiden annettua palautetta sen sisäpuolelle lisättiin fleecekangasta, jotta tuuli ei läpäisisi neulosta niin helposti.
Monilla kuljettajilla kylmän sietokyky on heikentynyt vielä dieselvetureiden käyttökaudella, koska myös tällöin hytin lämmitys on ollut talvisin rajallinen tiettyyn pisteeseen asti. Hytteihin asennettiin myöhemmin lisälämmittimiä korjaamaan kylmyyden tuomaa ongelmaa. Haasteet eivät ole junaliikenteestä poistuneet modernimmassakaan kalustossa, sillä tarvittaessa, säällä kuin säällä, ongelmia on voinut joutua ratkomaan ulkosalla korkeassa lumihangessa keskellä metsää. Tästäpä siis turkishatun nosto kaikille talven tuiskuissa työtä tekeville!
Kuva. VR1:4467. Vaihdemies talvella kääntämässä vaihdetta päällään nahkatakki, nahkakäsineet ja päässään kevyt lakki.
Kuva. SRMV1:8196. Veturinkuljettaja Dm6 eli tuttavallisemmin lättähatun ohjaamossa vuonna 1955.
Lähteet
- 28.2.1871. Määräys (G. Strömberg).
- Koneosasto: (Koottu kiertokirjeyhdistelmistä) 1904.
- 28.3.1919 vahvistus /3.12.1919. Kiertokirje /No 122/H. 642, B.Wuolle.
- 15.3.1929 Kiertokirje No 10/H. 33 / Asetus Valtionrautateiden viran ja toimen haltijain virkapuvusta. Annettu Helsingissä 22 päivänä helmikuuta 1929.
- Mehtonen, Tapani. Veturimiehen Ammattikuva N. 1920–1960. Turku: [Turun yliopisto], 1988.
- Veturinkuljettajat Gunnar Anttalainen ja Juha Pyrä. Suullinen tiedonanto, 2026.
Talviset virkapuvut tietöissä
Kuva. TVH:n työturvallisuusvalistusta 1950-luvulta. (Väyläviraston kokoelma, Mobilia)
” Työväki oli paremminkin ryysyläisiä, vaatteiden piti olla työn näköiset.”
1970-luvulle asti tietöitä tarkasteltaessa pitää ottaa huomioon niiden luonne osana työttömyydenhoitopolitiikkaa. Maanviljelystyöt ja monet yksityisten rakennustyöt keskittyivät pakostakin kesäaikaan, eli talvisin oli paljon väkeä työttömänä, jolloin työvoimatilanteen takia jouduttiin tekemään monenlaista, joka olisi ollut järkevämpää hoitaa kesäisin. Talvella tehtiin suuremmat massatyöt, maa- ja kallioleikkaukset ja pengerrykset sekä siltojen maatyöt. Samoin tienpohjat oli talvisin mahdollista jäädyttää, jolloin kaluston liikuttelu keskeneräisellä työmaalla oli kesäaikaa helpompaa. Kesäajalle jäivät viimeistelytyöt, päällysteet, luiskat ja siltojen valutyöt.
Työttömien lisäksi töihin määrättiin myös vankeja. Muutenkin tietöihin joutuneet olivat niitä työttömiä, joita kukaan yksityinen urakoitsija tai yritys ei ollut suostunut ottamaan, joten taso oli varsin kirjava. Pitkään työmailla esimerkiksi mestareilla ja kasööreilla oli tästä syystä myös pistooli mukanaan varmuuden vuoksi. Entisaikojen Tie- ja vesirakennushallituksessa vallitsi myös tiukka hierarkia, joka alkoi murtua vasta 1960-luvulla.
Kuva. Talvinen junttaporukka siltatyömaalla 1920- tai 30-luvulla. Työpaidan päällä useimmilla on talvipalttoo, päässä karvalakki ja jalassa huopasaappaat. (Väyläviraston kokoelma, Mobilia)
”Kyllä työntekijän ja esimiehen erotti, kun työntekijät rähjäs ulkona.”
Yhtenäiset virkapuvut tulivat tiepuolen töihin hyvin myöhään, eikä mistään uniformuista ole voinut puhua. Tietöitä tehtiin kaikilla tehtävätasoilla 1960-luvun alkuun saakka pääosin omissa vaatteissa. Ainoan poikkeuksen muodostivat pitkään koneiden kanssa maastossa tai korjaamolla työskentelevät, joilla oli oikeus saada TVH:n varastosta käyttöönsä työhaalarit, jotka talvisissa ulkotöissä olivat turkisvuorisia. Väriltään työhaalarit olivat siniharmaita, eikä niissä juuri ollut mitään TVH:hon viittaavia tunnuksia.
Työmaalla valtaosa vakituisesta työväestä käytti joko haalareita tai kaksiosaista työpukua kesät talvet. Talvisin työvaatteiden alle vain puettiin enemmän villakerroksia. Vaatetus riippui työtehtävistä, eli mestareilla oli yleensä siistimmät vaatteet ja kunnon palttoot ja karvalakit. Kun tuli tauon aika, työmaalla tuli usein nopeasti kylmä, ja nuotion ääressä hytistessä ylle vedettiin paksu talvipalttoo.
TVH:lla oli sodan jälkeisenä aikana myös palttoita jaettavaksi työväelle, ainakin kylmemmillä alueilla, sillä valtiolle talvisodan aikana pakko-otetut vaateliikkeiden varastot olivat jääneet käyttämättä ja päätyivät lopulta tiepiirien varastoihin. Jalkineina käytettiin saappaita, loskakelillä kumisaappaita ja muuten nahkaisia. Oikein kylmissä paikoissa jalassa oli myös huopatossuja tai nahkoitettuja huopatossuja. Rumpuja tehtäessä ja muissa märissä paikoissa työväki sai ensimmäistä kertaa valtion jalkineet, eli paksuvuoriset kumisaappaat. Muuten kengätkin olivat omia. Saappaan sisällä tietysti pidettiin tarpeen mukaan villasukkia.
Sodan jälkeiset ylijäämävarusteet toistuvat monen tietöissä työskennelleen kertomuksissa. Ylijäämävarastoista myös ostettiin vaatteita, erityisesti housuja. Kylmässä seisomista vaativissa tehtävissä, jos rahaa oli, sodan aikaiset lentäjän tamineet olivat parhaita. Vaatteita myös muokattiin uuteen käyttöön, eli pitkään vaatteen elinkierto alkoi pyhäkäytössä, siirtyi arkeen ja lopulta työvaatteeksi.
Turkisvuorisia haalareita työmailla käyttivät lähinnä sähkömiehet, joiden työ ei ollut yhtä fyysistä kuin muilla. Betonitöissä taas raudoittajat olisivat ehdottomasti tarvinneet lämpimämpiä varusteita, mutta vuorellinen haalari tai paksut kintaat olisivat estäneet työnteon. Ratkaisu oli sitoa rautoja toinen käsi kintaassa, ja vaihtaa käsiä muutaman minuutin välein.
Insinöörit saapuivat työmaalle puvussa ja solmiossa päällään krimiturkki tai villaulsteri. Toimistotöissä sen sijaan käytössä oli eräänlainen uniformu; 50-luvulle saakka diplomi-insinöörit nimittäin käyttivät piirustustöissä vaatteidensa suojana valkoista työtakkia.
Sodan jälkeen mukaan tulivat kaupunkien työttömät nuoret, joilla ei välttämättä ollut mitään ulkotyöhön sopivia vaatteita. ”Lättähattujen” kireät housut ja nahkatakit vaihtuivatkin työmailla nopeasti varastoista löytyneisiin vanhoihin ryysyihin.
”Mistä sie tuollaisen punaisen haalarin olet ostanut?” ”Tää on valtion.”
Ensimmäiset viran puolesta saadut varusteet olivat ojien ja rumpujen kaivamiseen annetut kumisaappaat ja kumirukkaset, sekä suolan kanssa työskentelevillä kuorma-autokuskeilla, jotka voitiin lainata valtion varastosta. 1960-luvulla käyttöön tulivat ensimmäiset valtion työhaalarit joko keltaisena tai maastotöissä punaisena. Punaisen haalarin todettiin näkyvän maastossa keltaista paremmin. Haalareiden saaminen käyttöön oli pitkäaikaisen ammattiyhdistystoiminnan tulosta. Alkuaikojen haalarit olivat työmiesten mukaan vaikeita pukea ja riisua – jotkut työuransa 1960-luvulla päättäneet tietyöläiset kertoivatkin, ettei haalareita monin paikoin nähty kuin työsuojelukursseilla.
Märissä talviolosuhteissa valtion sadetakit olivat tuttuja jo 1960-luvulla. Myöhemmin saatiin jo takki ja housut ja lopulta vettä pitävä sadekelin haalari.
Kuva. Aaltolevyrummun pohjalevyn asennusta talvella 1969. Vaarallisinta työtä levyjen alla tekevällä miehellä valtion suojahaalarit ja kypärä. (Väyläviraston kokoelma, Mobilia)
”Joku luuli, että olen päässyt poliisiksi, kun oli semmoinen loistenauha. Mie sanoin et en mie senkummemmin poliisi ole, mut tää kuuluu asiaan pitää tät loistenauhaa.”
Erilaiset suojaimet olivat tuttuja tietöissä jo varhain. Paksun karvalakin ohella esimerkiksi kivitöissä käytettiin usein suojalaseja. Vahvistettuja saappaita käyttivät muun muassa kuorma-autoilijat ja betoniraudoittajat. Pakollisiksi turvakengät tulivat vasta 1970-luvulla täysin työtehtävistä riippuen.
Valtion varastosta rakennustyömaille ensimmäisenä tulivat kypärät, joiden käyttö oli pakollista jo 1960-luvulla. Tosin vaikka käyttöä valvottiin, moni työmies päätti luottaa ennemmin kovaan kalloonsa.
60-luvun lopulla tietöissä alettiin käyttää irtonaisia heijastinnauhoja, jotka lisäsivät huomattavasti turvallisuutta liikenteen lähellä työskenneltäessä. Heijastimet otettiin käyttöön yllättävän myöhään, mutta tähän asti tietöistä oli varoitettu erilaisilla käsivalaisimilla, jotka toki eivät yksittäistä pimeässä liikkuvaa työmiestä pelastaneet.
Nykyaikaisen kaltaiset keinokuidusta valmistetut vettä pitävät ja kiinniommelluilla heijastimilla varustetut työvaatteet alkoivat kehittyä 1980-luvulla. Materiaalien kehittyminen paransi vaatteiden ominaisuuksia. Samoin kuulonsuojaimet, silmäsuojaimet, viilloilta suojaavat lämpimät hansikkaat ja monet muut työturvallisuutta ja -mukavuutta lisänneet varusteet yleistyivät 1980-luvulta alkaen. Uuden työvaatetuksen valtio antoi kerran kahdessa vuodessa.
Kuva. Raudoitustöitä Tiaisen risteyssillalla 2009. Eri aliurakoitsijoilla on erilaiset varusteet, mutta heijastimet ja työtehtävän mukainen kypärä löytyvät kaikilta. (Väyläviraston kokoelma, Mobilia)
Kirjoittajat:
Mikko Meronen, tutkija, Forum Marinum
Mirka Ylä-Mattila, viestintäsuunnittelija, Postimuseo
Ilsi Lantunen, kokoelma-amanuenssi, Suomen Rautatiemuseo.
Mikko Pentti, amanuenssi, Mobilia
Tilaa ilmoitus uudesta blogikirjoituksesta