Historiallisten ajoneuvojen arvo tuntuu olevan ikuisen kiinnostuksen kohde. On toki ymmärrettävää, että valtavien ponnistelujen ja suurten rahasummien kuluttamisen jälkeen oman harrasteajoneuvon arvo kiinnostaa. Mutta minkä arvoinen se lopulta on ja mikä on arvokasta?
Arvon mekin ansaitsemme
Vanhojen autojen myyntihinnat huutokaupoissa voivat nousta käsittämättömiin korkeuksiin. Ei ole salaisuus, että vanhoja ajoneuvoja suositellaan varakkaille asiakaspiireille turvallisina ja tuottoisina sijoituskohteina – ajoittain parempina kuin taide tai kiinteistöt.
Vanhan ajoneuvon arvo on kuitenkin monimutkainen asia. Ajatellaanpa esimerkiksi tavallista, Suomessa uutena myytyä 1960-luvun henkilöautoa. Autojen tuonnin vapauduttua Suomen automarkkinat täyttyivät vaihtoehdoista, mutta taloudellinen tilanne ja verotus ohjasivat valintaa usein alemman keskiluokan mallien suuntaan. Kuvitellaan nyt, että tuolta ajalta on säilynyt hyväkuntoisena ja muuntelemattomana jokin tyypillinen henkilöauto. Se voi olla jo japanilainen, luultavasti enintään puolitoistalitraisella moottorilla ja perhekäyttöön sopivasti neliovinen. Auton ensimmäinen omistajapolvi käytti autoa pari vuotta, kunnes se annettiin vaihdossa uuteen autoon. Parivuotias käytetty, suositun merkkinen ja mallinen auto löysi varmasti seuraavan käyttäjän, joka piti sitä jo pidempään.
Näin auton matka jatkui, kunnes kuvitteellinen viisitoistavuotias auto jäi vanhentuneena käytöstä. Enää sitä ei kannattanut tarjota vaihdossa uuteen, vaikka hyvän hoidon ja vähäisen ajomäärän ansiosta auto onkin epätavallisen hyvin säilynyt. Jopa ruosteherkkä kori on säilynyt ehjänä paria pientä ruostevauriota ja parkkipaikkakolhua lukuun ottamatta.
Talliin, latoon tai navetan ylisille tallennettu auto odotti ja pölyyntyi. Jos tämä kuvitteellinen automme nyt sitten 2010-luvulla kaivetaan säilöstään esiin, niin mitä sille pitäisi tehdä? Mitä sille on vähintään tehtävä ja mitä sille kannattaa tehdä? Ja millä hinnalla? Minkä arvoinen automme on?
Historiallisen arvon hankaluus
Historiallisen arvon määritteleminen on vaikeaa. Ajoneuvojen kohdalla historiallinen arvo liittyy siihen, että miten paljon jokin ajoneuvo kertoo joko ajoneuvosta itsestään tai siitä, miten sitä on käytetty. Näin ollen jonkin ajoneuvomallin harvinaisuus ei sinänsä välttämättä tuota historiallista arvoa. Sen sijaan esimerkiksi omana aikanaan tavallisen, mutta lähes tyystin kadonneen mallin hyvin säilynyt edustaja voi olla historiallisesti arvokas. Vastaavasti nimekäs omistaja voi tapauksesta riippuen joko nostaa historiallista arvoa tai olla nostamatta.
Historiallisen arvon suojelemiseksi on tärkeää tunnistaa, mistä arvo muodostuu. Esimerkiksi ajoneuvon valmistusmenetelmiin liittyvät, alkuperäiset jäljet – kuten käsinmaalatut koristeraidat – voivat olla historiallisesti arvokkaita. Autenttiset maalipinnat, materiaalit ja rakenneratkaisut kertovat esineen valmistustavasta, mutta myös sen käytöstä.
Alkuperäinen vai aito?
Suomalaisessa kielenkäytössä ja myös viranomaistekstissä puhutaan museoajoneuvotarkastuksen yhteydessä alkuperäistä vastaavaksi kunnostamisesta. Mitä on alkuperäisyys ja mikä vastaa sitä? Määritelmänsä mukaan alkuperäinen tarkoittaa ainakin teollisten esineiden kohdalla sellaista tuotetta, joka on täsmälleen samanlainen kuin se oli valmistuessaan. Samannäköinen, samalla tavalla toimiva, samanlaisista aineista koostettu. Onko autokaupasta ostettu auto enää alkuperäinen siinä kaupan pihalla seisoessaan? Entä vanha ajoneuvo, joka on kunnostettu kauttaaltaan sellaiseksi, kuin sen kunnostaja arvioi ajoneuvon uutena olleen?
Kunnostustyössä monesti käytetään erilaisia menetelmiä, aineita ja osia kuin ajoneuvon valmistusajankohtana tehtaalla. Toisaalta mitä vanhemmasta ajoneuvosta on kyse, sitä enemmän käsityötä sen valmistamiseen on käytetty. Kuulostaa saivartelulta, mutta asialla on merkitystä. Nykyaikaisilla maaleilla ja ruiskumaalauksella saavutettava lopputulos eroaa silminnähden vanhasta upotusmaalauksesta, saati sitten sivellystä öljymaalista.
Tiukasti tulkittuna perinpohjaisesti kunnostettu esine ei voi olla alkuperäisen kaltainen. Sen sijaan kunnostuksessa voidaan säilyttää alkuperäisiä rakenteita, pintamateriaaleja ja teknisiä ratkaisuja, vaikka sitä jouduttaisiinkin restauroimaan tieliikennekelpoisuuden saavuttamiseksi.
Jos alkuperäisyys on sidoksissa esineen valmistumishetkeen, on aitous jotain muuta. Yleisessä kielenkäytössä aidolla viitataan johonkin, joka ei ole teeskenneltyä, väärennettyä tai keinotekoista. Vanhojen ajoneuvojen kohdalla voidaan hyvin ottaa tämä lähtökohdaksi. Aito voisi tarkoittaa esimerkiksi sitä, että ajoneuvoa ei ole kunnostettu vastaamaan mielikuvaa uuden veroisesta – aito vanha ei teeskentele olevansa uusi. Aitous myös pois sulkee ajoneuvon muuttamisen vastaamaan jotakin toista varuste- tai malliversiota tai värivaihtoehtoa. Mutta entä kun ajoneuvo on pitkän käyttöuran jälkeen seissyt, ruostunut ja rappeutunut?
Miten historiallista arvoa voi vaalia?
Historiallisen arvon vaalimiseksi on esineen kunnostamisessa syytä noudattaa malttia ja harkintaa. Jonkinlainen tutkimus tulisi aina pitää ensimmäisenä askeleena: Mistä tässä on kyse? Mikä tämä ajoneuvo on, mikä on sen tarina ja mitä sille on tapahtunut? Ja vielä, missä kunnossa se on ja miten sitä on korjattu? Rekisteröitävien ajoneuvojen kohdalla tämä vaihe voi olla helpompi kuin vaikkapa hevoskärryjen tai polkupyörien tapauksissa.
Nykyään puhutaan paljon arvokkaasta patinasta, mutta läheskään yhtä usein ei pysähdytä pohtimaan, että mitä se tarkoittaa. Ruostunut metsäauto voi olla hyvinkin autenttinen esimerkki metsässä ruostumalla tuhoutuvasta ajoneuvosta, mutta historiallista arvoa ruoste nakertaa siinä missä peltiäkin. Ruoste on lähtökohtaisesti syytä nähdä rappeutumana, joka vaarantaa ajoneuvon säilymisen. Sama koskee teknisiä vikoja. Ajoneuvon perusominaisuuksiin kuuluu kyky liikkua ja pysähtyä.
Tutkimisen jälkeen on syytä vielä pohtia ja mieluusti dokumentoida lähtötilannetta valokuvin ja muistiinpanoin, koska ihmisen muisti on kovin lyhyt. Sitten on aika käydä käytännön töihin. Puhdistamaan, suojaamaan, korjaamaan, palauttamaan, säilyttämään.
Historiallisen arvon säilyttämiseksi ajoneuvon kunnostamisessa voidaan käyttää säilyttäviä (konservoivia), palauttavia (restauroivia) tai uudelleen rakentavia (rekonstruoivia) menetelmiä. Erittäin hyvin säilyneen ajoneuvon kohdalla on yleensä syytä painottaa säilyttäviä ja suojaavia toimenpiteitä. Tosiasiat on kuitenkin otettava vastaan sellaisina kuin ne tulevat. Suomalaisen käyttöhistorian omaava ajoneuvo yleensä kaipaa palauttamista, korjaamista ja jopa tiettyjen kohtien uudelleenrakentamista.
Hyvä periaate kunnostamisessa on, että ”Tee niin paljon kuin on tarpeen ja niin vähän kuin on mahdollista”. Jos ajoneuvoon palautetaan jokin sellainen ominaisuus, joka siitä on kadonnut, se usein muuttuu. Irrotetun, mutta talteen otetun osan kiinnittäminen takaisin ei aiheuta muutosta, mutta moottorin käyntikuntoisuuden palauttaminen voi vaatia paljonkin osien vaihtamista. Ruostuneet lattiapellit on tehtävä uudelleen – eli rekonstruoitava.
Mobiliassa on käynnissä ajoneuvohistoriaa säilyttävien kunnostusmenetelmien pilottikokeilu, jolla luodaan pohjaa ajoneuvoharrastajien osaamisen jakamiselle. Päämääränä on auttaa ja lisätä ymmärrystä siitä, miten ajoneuvoja voidaan ylläpitää ja harrastaa liikennekelpoisina ja kuitenkin niiden historiallista arvoa vaalien. Kulttuuriperinnön suojelemisen kannalta on tärkeää, että historiallisia ajoneuvoja osataan käyttää, huoltaa ja korjata tulevaisuudessakin. Jos kiinnostuit aiheesta, lue lisää työpajasta Mobilian sivuilta.
Tilaa ilmoitus uudesta blogikirjoituksesta