jopo keulii

– äh hnnnn nouse nnnyt
*räks*
– v***u tää lokari hajos

Jopo oli suomalaisen designin kultakauden tuote, tuotantotalouden ja brändäämisen loistoesimerkki, josta on tullut nuorison ikioma esine. Miten tässä näin pääsi käymään?

Joskus:
Jopo. Jokaisen polkupyörä – jopo; pienellä alkukirjaimella. Uuden ajan polkupyörä. Kokonaan uusi polkupyörä.

Nyt:
Jopo keulii*. Jopo navassa. Jopottaa. Puhekielen jopo viittaa miehen sukuelimeen, eikä tästä aiheudu suurempia sekaannuksia.
(* alat. miehen erektio. Lähde: Urbaani sanakirja)

Nuoriso on ottanut jopon omakseen, muovannut ja käyttänyt sitä ja käsitteellistänyt sen. Kieli ei muodosta ongelmaa, koska kaikki on asiayhteydestä kiinni. Ongelmia tulee korkeintaan silloin, kun aikuiset ovat nokkelia, ja lyhentävät joustavan perusopetuksen jopoksi. Mikseivät aikuiset jätä jopoa rauhaan? Eiväthän aikuiset yleensä edes leikillään harkitse menevänsä kauppaan ja ostavansa uutta jopoa itselleen – vanha peltijopo on eri asia, se on elähdyttävää nostalgiaa ja nuorisolle noloa.

Lähtöpiste

Sotien jälkeen pyöräiltiin silloin, kun piti liikkua ja jos bussi ei ollut vaihtoehto. Uusia autoja ei hevin saanut, eikä aluksi oikein polttoainettakaan. Tämä ei ollut polkupyörän kannalta kovin seksikäs tehtävä; olla se vaihtoehto, johon turvaudutaan pakon edessä. Pian pyörä oli jäämässä köyhyyden tai nuoren iän symboliksi. Mopo paukutti sinisen savun kera viimeisetkin naulat polkupyörän arkkuun.

Tai ei ihan. Polkupyörä syntyi uudelleen omaksuen uusia rooleja autojen aikakaudella. Jopon ajatus oli nerokas: polkupyörä jokaiselle. Vaikka perheessä olisi kaksikin autoa, olisi jopolle käyttöä, kun se säätyisi jokaiselle perheenjäsenelle. Taittorunkoisena jopo mahtuisi peräkonttiin tai uuden uljaan matkailuvaunun kyytiin. Onhan hetkiä, jolloin on parempi olla tarttumatta auton rattiin. Jokapoika-paidan, Hai-saappaiden ja kannettavien levysoitinten maailmassa jopo löysikin paikkansa ja suosionsa. Järkipeli, joka haastoi kaiken aiemman järjen.

Uusi muoto, muodikkaat värit sekä julkkisten ennen näkemätön hyödyntäminen mainonnassa saivat ihmiset ostamaan jopoja, jotka olivat samalla edullisia valmistajille ja kauppiaille. Jopon olemus rakentui pienille 22” pyörille, yhdelle runkokoolle ja runsaille säätövaroille. Ulkonäkö oli uusi, tuntuma kuin liikaa kahvia juoneella mummopyörällä.

Mutta entä sitten, kun jokaisessa talossa oli jo jopo, joka kävi jokaiselle, eikä enempää tarvittu? Piti erilaistaa yleispätevä. Jokaisen polkupyörästä kuoriutui jokaisen yksilön polkupyörä. Jopon alkuvuosina 1965–1966 valinnanvara rajoittui yhteen kolmesta väristä. Vuoden 1966 myötä palkkirunko muuttui peltiseksi, ja samalla syntyi erilaisia variaatioita teemasta: taittuva Mobil, erikoisvarusteltu kaksivaihteinen Matic, hienostunut Luxus. Pian perässä seurasi nuorisomalli Cross, joka muuntui Rodeoksi. Isopyöräinen Iso-jopo. Kun vuonna 1973 julkistettiin viisivaihteinen, käsijarrullinen retkimalli Tour, oli jopo kasvanut satiiriksi itsestään. Peli vihellettiin poikki ja jopo meni nurkkaan miettimään.

Kokonaan jopo ei unohtunut, koska yhteen tarkoitukseen se – eri merkkisine kopioineen – sopi paremmin kuin mikään muu: keulimiseen.Lähellä taka-akselia sijaitseva kuljettajan painopiste, loiva ohjaus ja korkea ohjaustanko tekivät keulan kevyeksi. Niin kevyeksi, että riittävän kovapäinen kuski keuli kymmenen katulampun väliä.

Uusi aika

1990-luvun lama, sosialismin kaatuminen ja globalisaation kolmiloikka muuttivat suomalaisen yhteiskunnan perusvireen optimismiin. Ympäristötuhojen ja otsonikadon ajateltiin olevan pysäytettävissä, mutta samalla valveutuneisuudella ja vastuullisuudella olisi enemmän sarkaa tehtävänä. Vanha jopo kasvoi kiireen vilkkaa urbaaniksi klassikoksi. Buumi ei jäänyt pyörän kotipesältäkään, Helkamalta, huomaamatta. Voisiko jopolla olla paikka uuden vuosituhannen maailmassa?

Jopo syntyi uudestaan, uudelle vuosituhannelle. Selvästi tunnistettavan näköisenä, mutta uudenaikaisena, eikä vain vanhan lämmittelynä. Menneisyys ja tuttuus eivät leimanneet imagoa, vaikka niitä ei salattukaan. Uusi jopo oli menneisyystietoisille nuorille aikuisille omiaan, mutta eri yleisö sen otti omakseen. Ne nuoret, tiedättehän.

Yksinkertainen, värikäs ja ominaisuuksiltaan epäaikuinen jopo kasvoi erityisesti alle mopoikäisten ajoneuvoksi, jonka vuosittaiset värikartat pitivät ajankohtaisena. Nuorisokulttuurin osana jopo on monelle nuorelle ensimmäinen ikioma ajoneuvo, jonka hankinnasta on saanut päättää ja jonka kohtalo on omissa käsissä. Monissa tapauksissa kohtalo kolhii ainakin takalokasuojaa, koska poikien mustat jopot monesti kulkevat enemmän etupyörä ilmassa kuin kadussa. Tyttöjen jopot ovat eri asia, paitsi silloin, kun veli lainaa luvalla tai luvatta systerin jopoa.

Kaupasta ostettu jopo on kuitenkin vain lähtökohta, ensimmäinen polkaisu yhteisellä ikiomalla matkalla. Moni jopo saa matkan varrella strasseja kylkeensä tai lommoja lokasuojiinsa. Monen jopon ja jopoilijan yhteinen taival katkeaa unohtuneeseen lukkoon tai hämäräyrittäjän voimapihteihin. Jopojen alakulttuuriin kuuluvat myös menneisyytensä salaavat yksilöt, spraymaalisuihkaukset ja huomiota herättävien osien poistuminen kuvioista.

Jopo on nykyisellä kierroksellaan kestänyt yli kaksi kertaa kauemmin kuin ensimmäisellä kerralla. Nykyjopoja on myös tehty yli kaksinkertainen määrä vanhoihin verrattuna. Tämä on uskomaton menestystarina tuotteelle, joka loistaa analogisuudellaan ja itsepäisyydellään. Uusia ikäluokkia tuntuu aina tulevan tilalle, kun edelliset kasvavat joposta ulos, ja mopo alkaa keulia*.
(* puhek. Mopo keulii = mennä liian pitkälle, mennä yli kohtuullisen. Lähde: Urbaani sanakirja)

Artikkelikuva: Jokaiselle – jopo ja ihminen 60 vuotta -näyttelyssä on nähtävillä Olli Erkkilän teos Rata-Jopo.

Tilaa ilmoitus uudesta blogikirjoituksesta