Polkuautolle vauhtia, vauhtia, vauhtia!

Sulava lumi valuu vetenä vastaan. Kadulle ei ollut lupa mennä, mutta kuka nyt pihan hiekalla jaksaa ajaa?

Luultavasti pian hevosten käytön yleistymisen jälkeen lapset katsoivat isommista mallia ja hankkivat itselleen oman ratsun. Ehkä keppihevoseksi kelpasi mielikuvituksella hevoseksi katsottu karahka tai sitten joku talon taitavista veisti hienon ratsun? Niin tai näin, aikuisten toimia matkimalla lapset oppivat olemaan ja tekemään.

Automobiilit ilmestyivät verkkaisesti Suomeen, joka ei niille ollutkaan vielä kovin otollinen paikka 1900-luvun taitteessa. Polkupyörästä tuli moottorin myötä moottoripyörä, vaikka siinä oli vielä polkimet. Mutta entä automobiili, eihän niillä pienillä lusikoilla lattialla voi polkea?

Polkuauto oli eri kapistus. Se oli lapsen oma kulkupeli, niin kuin puuhevonen. Oma tapa olla kuin isot liikenteessä, joka oli monesti kotipihan kokoinen, mutta välillä isojen joukossa.
Mitä isot tekevät edellä, siitä pienet haaveilevat perässä.

Ensin on raivattava tie ja sitten rakennettava auto

Mitä autoon tarvitaan?
Runko nyt ainakin. Niin, ja pyörät – ne saa vaikka nukenrattaista. Ratti tietysti, ja penkki. Puuta ja saha. Isä, setä, veli tai ukki; äiti tai täti, joku, joka osaa sahata ja vähän muutakin.

Sitten tarvitaan jokin ihmeellinen asia, joka saa auton liikkumaan. Painovoima ja alamäki ovat helpoin ratkaisu, mutta silloin jää jotain puuttumaan; ne isotkin autot kyllä vaativat joskus mäkilähtöä, mutta kyllä autolla pitäisi päästä tasamaallakin ja ylämäessä myös (vaikka sitten aika loivassa)!
Tarvitaan voimanlähde ja voimansiirto.

Erityisesti sotien jälkeen oli autot rakennettava itse. Isot autot tehtiin sodat kokeneista ja Äänisen kiertäjistä, jos ei sitten Atlantin kauhut kokeneista entisistä takseista. Pienet autot tehtiin puusta, vanerista, valmiista osista ja nokkeluudesta.

Autokaupan väkeä

Lelukaupat olivat ja ovat – vaikka vähiin ovatkin käyneet – unelmien ja pettymysten höyhensaaria. Moni onnekas kuitenkin sai polkuautonsa oikeasta kaupasta. Niin hevospelejä kuin pieniä autojakin mainostettiin suomalaisissakin mainosjulkaisuissa, mutta hyvin harvalukuisesti, eikä toteutuneista kaupoista juuri ole tietoa. Varsinkin ulkomaista tuontia olevat lelut olivat ennen toista maailmansotaa hyvin kapean sosiaaliluokan ulottuvilla.

Mutta mikä olisi hienompaa kuin ostaa polkuauto oikeiden autojen kaupasta?

Leninin Studebaker

Rautaesiripun takanakin haaveiltiin autoista. Isoja autoja ei riittänyt kaikille halukkaille ja onnekkaatkin joutuivat usein jonottamaan autoaan jopa vuosikymmenen. Joillakin länsimarkkinoilla neuvostoliittolaiset autot saavuttivat huomattavan markkina-aseman. Tämä pätee erityisesti Moskvitsh-polkuautoon, jota valmisti sama Leninin Nuorisoliiton Autotehdas (Avtomobilny Zavod imeni Leninskogo Komsomola, AZLK) kuin isojakin Mosseja. Eikä tuotanto rajoittunut vain Mosseihin, vaan tehdas haki innoitusta myös Atlantin takaa.

Neuvosto-polkuautoja myytiin E-osuusliikkeen tavarataloissa ja joidenkin muistikuvien mukaan myös Konelan liikkeissä. Centrum saattoi olla monien houkutuksien tyyssija, mutta ehkä polkuauton ostaminen oikeasta autokaupasta on sentään ihmeellistä!

Puolukka ja Austin

Sotien jälkeen kaikkialla oli pulaa kaikesta, paitsi ehkä Amerikassa. Sieltäkään ei mitään saanut ilman valuuttaa, ja dollareista taas kaikilla oli pulaa. Kaikesta pulaa, paitsi puolukoista, puusta ja kävyistä.

Jälleenrakennuskaudella Suomen ja Iso-Britannian välinen kauppa oli keskeinen tekijä molempien valtioiden omien tarpeiden täyttämisessä. Sodassa pahasti velkaantunut Iso-Britannia tarvitsi vientituloja ja erityisesti valuuttaa ja välttämätöntä tuontia tasapainotettiin vientiponnisteluin. Suomi taas tarvitsi kaikkea, mutta valuuttaa oli vieläkin vähemmän. Metsän antimilla, niin puulla kuin puolukoilla, saatiin tehtyä kauppaa, mikä osaltaan selitti brittiautojen merkittävää markkinaosuutta sodan jälkeen.

Iso-Britannian hallituksen aloitteesta sotaponnisteluissa työkykynsä menettäneille walesilaisille hiilikaivostyöläisille piti löytää kevyempää työtä. Austin Motor Company Limitedin johtaja Leonard Lord sai ennakkoluulottoman ajatuksen – polkuautojen valmistus. Austin aloitti polkuautojen valmistuksen heti vuonna 1946. Ensimmäinen 30-luvun kilpa-autoa muistuttanut Pathfinder-malli jäi harvinaiseksi, mutta tuotekehitys oli nopeaa. Niinpä muutamaa malliversiota myöhemmin 1:1-kokoisesta A40-mallista johdateltu J40 (eli Junior) -polkuautoa valmistettiin vuodesta 1949 lähtien kaikkiaan yli 32 000 kappaletta. Näköismoottorilla, ilmakumirenkailla ja upeilla mittasuhteilla varustettu Junior-Austin nauttii kotimaassaan kulttimainetta ja niihin mm. valmistetaan laajaa valikoimaa varaosia uutena tuotantona. Englannin Ford, Morris ja Austin olivat tavallisten ihmisten tavallisia autoja, mutta erikoinen polkuauto jäi useimmille haaveeksi.

Austin, austimen, austimia. Niitä myytiin ja niistä haaveiltiin. Junior-Austineita myytiin kotimaassaan isojen autojen jälleenmyyntiverkoston kautta ja myös Suomessa on polku-Austineita nähty autokaupoissa, houkuttimena ja somisteena. Hienosti tehty ja näyttävä polkuauto tosin oli lopulta niin painava, että siihen sopiva lapsi tuskin jaksoi sillä ajaa. Vahvempi kuski puolestaan ei enää mahtunut kauniisti muotoiltuun peltikoriin.

1970-luvun kuluessa peltikoriset polkuautot korvautuivat muovisilla vaihtoehdoilla. Myöhempinä aikoina näihin, selvästi pienimmille kuskeille tarkoitettuihin leikkikaluihin yleistyivät akut ja sähkömoottorit.

Liikenneoppia ikä kaikki

Henkilöautoliikenteen asema suomalaisessa yhteiskunnassa on saavuttanut keskeisen aseman viimeistään 1980-luvulle tultaessa. Autojen määrän nopea kasvu tuonnin vapautumisen 1962 jälkeen vaikutti kuitenkin hyvin ripeästi niin liikenneturvallisuuteen, tiestön tarpeeseen kuin kansantalouteenkin. Liikennepoliiseja riitti aloittelevienkin autoilijoiden ohjaamiseen.

Kuten esikuvissaan, myös polkuautoissa estetiikka ja tekniikka kehittyivät nopeasti. Puun korvaaminen kevyemmillä keinomateriaaleilla sekä voimansiirto polkimilla ja ketjulla tekivät polkuautoista ajettavampia.

Liikennepuistot meinasivat sittemmin kadota viimeistään kasinovuosien hulinaan, mutta viime aikoina ne ovat ainakin osin kokeneet uuden aikakauden useammassakin kaupungissa. Erinomainen tapa tutustua polkuautoiluun liikennepuistossa on mahdollista Mobiliassa, jossa avattiin Rahtarit-liikennepuisto 7.5.2008.

Kinneri

Polkupyörä oli lyhyen korkeapyöräisten aikakauden jälkeen vakiinnuttanut pääpiirteissään nykyisen perusmuotonsa jo 1890-luvulle tultaessa. Mutta ei ilman haastajia. 1920-luvulla pariisilainen Charles Mochet huomasi, että hänen lapselleen tekemä nelipyöräinen, autoa muistuttanut ajopeli oli paitsi turvallisempi, niin myös nopeampi kuin kadun muiden lasten pyörät. Niinpä hän teki polkuautostaan aikuistenkin version. Mochen 1- ja 2-paikkaisia ja joskus jopa lastenistuimella varustettuja autoja tuotettiin jopa sarjatyönä, mutta nämä toisen maailmansodan aikaan Pariisissa jopa tavalliset ajopelit jäivät vielä Suomessa tuntemattomiksi. Varsinainen Mochen perintö elää takakenossa ajettavissa nojapyörissä, jotka ylivoimaisen nopeutensa myötä kiellettiin kilpailuissa jo 1934.

Sodan jälkeen Ruotsista kulkeutui maahamme hyvin nopeasti tieto ja esikuvia isommista polkuautoista. Länsinaapurissamme oli koko sodan ajan vallinnut tiukka polttoaineen säännöstely, josta oli seurannut erilaisten lihasvoimalla liikkuvien ajoneuvojen suosio. Ja jos sillä voi ajaa, niin sillä voi ajaa kilpaa. Sodasta toipuvassa Suomessa kinneriksi ristittyjä isoja polkukäyttöisiä 3- ja 4-pyöräisiä kulkuneuvoja ostettiin piirustusten muodossa runsain määrin – valmiiksi asti rakennettujen autojen määrästä sen sijaan ei ole tietoa. Muistitiedon mukaan Joka Poika -lehden päätoimittaja Sulo Karpio oli keksinyt kinneri-nimityksen.

Kinnerit katosivat yhtä nopeasti kuin tulivatkin, kunnes ne tulivat uudelleen ympäristötietoisuuden ja ylipäätään polkupyöräilyn suosion kasvun myötä. Huipputekniset ja -virtaviivaiset velomobiilit ovat oma lihasvoimalla liikkuva ajoneuvotyyppinsä, ja niitä tuskin polkuautoksi kukaan osaisi kutsuakaan.

Loputon lapsuus

Vaikka kivierämaassa tylsyyden vastainen taistelu vaatii välillä ponnisteluja, on lujassa pihan pinnassa myös hyvät puolensa.

Artikkelin yläkuva: Vanhempi poika työntää pihalla Puu-Vallilassa polkuautoa, jossa nuorempi poika istuu. Neuvosto-Studebaker on jo menettänyt lamppunsa, mutta keväinen aurinko valaiseekin kirkkaammin kuin paristolamput. Kuva: Ahola Harri 1973, Helsingin kaupunginmuseon kokoelmat.

Tilaa ilmoitus uudesta blogikirjoituksesta