Mustavalkokuvassa 70-luvulta pipopäinen isompi poika työntää pienempää poikaa polkuautossa keväisellä asfalttipihalla.

Polkuautolle vauhtia, vauhtia, vauhtia!

heinäkuu 8, 2021

Sulava lumi valuu vetenä vastaan. Kadulle ei ollut lupa mennä, mutta kuka nyt pihan hiekalla jaksaa ajaa?

Luultavasti pian hevosten käytön yleistymisen jälkeen lapset katsoivat isommista mallia ja hankkivat itselleen oman ratsun. Ehkä keppihevoseksi kelpasi mielikuvituksella hevoseksi katsottu karahka tai sitten joku talon taitavista veisti hienon ratsun? Niin tai näin, aikuisten toimia matkimalla lapset oppivat olemaan ja tekemään.

Automobiilit ilmestyivät verkkaisesti Suomeen, joka ei niille ollutkaan vielä kovin otollinen paikka 1900-luvun taitteessa. Polkupyörästä tuli moottorin myötä moottoripyörä, vaikka siinä oli vielä polkimet. Mutta entä automobiili, eihän niillä pienillä lusikoilla lattialla voi polkea?

Polkuauto oli eri kapistus. Se oli lapsen oma kulkupeli, niin kuin puuhevonen. Oma tapa olla kuin isot liikenteessä, joka oli monesti kotipihan kokoinen, mutta välillä isojen joukossa.
Mitä isot tekevät edellä, siitä pienet haaveilevat perässä.

Punaruskea polkuauto 1940-luvulta, jossa on iso ratti ja puiset polkimet.
Kuljettajan näkökulma. Vilho Honkosen Tampereella 1940-luvulla valmistaman polkuauton kuvasta erottuu hyvin tyypillinen voimansiirtojärjestely. Kuva: Mobilian kokoelmat.

Ensin on raivattava tie ja sitten rakennettava auto

Mitä autoon tarvitaan?
Runko nyt ainakin. Niin, ja pyörät – ne saa vaikka nukenrattaista. Ratti tietysti, ja penkki. Puuta ja saha. Isä, setä, veli tai ukki; äiti tai täti, joku, joka osaa sahata ja vähän muutakin.

Sitten tarvitaan jokin ihmeellinen asia, joka saa auton liikkumaan. Painovoima ja alamäki ovat helpoin ratkaisu, mutta silloin jää jotain puuttumaan; ne isotkin autot kyllä vaativat joskus mäkilähtöä, mutta kyllä autolla pitäisi päästä tasamaallakin ja ylämäessä myös (vaikka sitten aika loivassa)!
Tarvitaan voimanlähde ja voimansiirto.

Mustavalkokuvassa pieni vaaleapäinen poika istuu laudoista kootussa autossa.
Poika ja polkuauto – vai sittenkin mäkiauto? Kansanomaisen auton ohjaus on järjestetty naruilla, joita ehkä käytettiin jaloin? Mäkiautot saivat suuren suosion myöhempinä vuosikymmeninä. Kuva: Väinö Kannisto, 1949. Helsingin kaupunginmuseo.

Erityisesti sotien jälkeen oli autot rakennettava itse. Isot autot tehtiin sodat kokeneista ja Äänisen kiertäjistä, jos ei sitten Atlantin kauhut kokeneista entisistä takseista. Pienet autot tehtiin puusta, vanerista, valmiista osista ja nokkeluudesta.

1950-luvun mustavalkokuvassa pienipoika ajaa hymyillen polkuautolla, jossa vaneri on taivutettu kauniin pyöreille muodoille.
Jukka ajaa polkuautolla. Kuva on luultavasti Salosta 1950-alusta. Kuva: Helsingin kaupunginmuseon kokoelmat, kuvaaja tuntematon.

Autokaupan väkeä

Lelukaupat olivat ja ovat – vaikka vähiin ovatkin käyneet – unelmien ja pettymysten höyhensaaria. Moni onnekas kuitenkin sai polkuautonsa oikeasta kaupasta. Niin hevospelejä kuin pieniä autojakin mainostettiin suomalaisissakin mainosjulkaisuissa, mutta hyvin harvalukuisesti, eikä toteutuneista kaupoista juuri ole tietoa. Varsinkin ulkomaista tuontia olevat lelut olivat ennen toista maailmansotaa hyvin kapean sosiaaliluokan ulottuvilla.

Ylivaloittuneessa vanhassa mustavalkokuvassa näkyy lapsi ajamassa kartanon salissa polkuautolla, jossa on 1890-luvun autolle tyypilliseen tapaan kapeat renkaat ja käynnistyskampi.
Lapsi ajaa polkuautolla. Juuri muuta tästä ylivalottuneesta kuvasta ei tiedetäkään. Auto muistuttaa hyvin tarkasti 1890-luvun automobiilejä, käynnistyskampea myöten. Siro rakenne ja kapeat pyörät viittaavat siihen, että kartanon salit olivat tämän auton ominta käyttöympäristöä. Kuva: Museoviraston kokoelmat.
Joulusesonki Stockamannin tavaratalossa 1972: myynnissä putkirunkoisia urheiluautoiksi tehtyjä polkuautoja.
Polkuautot pysyivät ajan tasalla erityisesti kilpa-autojen muotokielen kehityksessä. Keski-Eurooppalainen putkirunkoinen ja tehokas polkuauto on mallina säilynyt näihin päiviin saakka. Tällainen polkuauto voi ollakin jo vikkelä liikkeissään. Polkuautoja Stockmannin tavaratalon leluosastolla joulusesongin aikaan 1972. Kuva: Eeva Rista, Helsingin kaupunginmuseon kokoelmat.

Mutta mikä olisi hienompaa kuin ostaa polkuauto oikeiden autojen kaupasta?

Leninin Studebaker

Rautaesiripun takanakin haaveiltiin autoista. Isoja autoja ei riittänyt kaikille halukkaille ja onnekkaatkin joutuivat usein jonottamaan autoaan jopa vuosikymmenen. Joillakin länsimarkkinoilla neuvostoliittolaiset autot saavuttivat huomattavan markkina-aseman. Tämä pätee erityisesti Moskvitsh-polkuautoon, jota valmisti sama Leninin Nuorisoliiton Autotehdas (Avtomobilny Zavod imeni Leninskogo Komsomola, AZLK) kuin isojakin Mosseja. Eikä tuotanto rajoittunut vain Mosseihin, vaan tehdas haki innoitusta myös Atlantin takaa.

Neuvosto-polkuautoja myytiin E-osuusliikkeen tavarataloissa ja joidenkin muistikuvien mukaan myös Konelan liikkeissä. Centrum saattoi olla monien houkutuksien tyyssija, mutta ehkä polkuauton ostaminen oikeasta autokaupasta on sentään ihmeellistä!

Punainen polkuautoa hopeisin tehostein muistuttaa malliltaan 1950-luvun Studebakeria. Auto tehty Neuvostoliitossa 1970-luvulla muovista.
Studebaker, yksi Yhdysvaltain vanhimmista autonvalmistajista, on jäänyt yleisön mieleen viimeistään vuoden 1950 torpedokeulasta. Kuvassa on Leninin nuorisoliiton autotehtaan valmistama punainen polkuauto, joka on tehty muistuttamaan 1950-luvun alun Studebakeria. Tehostevärinä puskureissa ja auton korissa on hopea. Auto on peltiä ja sen istuinosa on muovia. Pyörät ovat kumia ja etupyörät kääntyvät. Auton ajovalot on saatu syttymään paristoilla, jotka nyt puuttuvat. Auton rekisterikilvessä on kyrillisiä kirjaimia ja valmistusvuosi 1970. Äänitorven kumiosa puuttuu. Tuulilasin kehikko on alkuperäinen. Kuva: Kansallismuseon kansatieteelliset kokoelmat.

 

Varastokomerossa muiden romujen joukossa sininen polkautomosse.
Polku-Mossen jäänteet kellarikomeroon tuupattuna. Neuvostoliittolaisetkin polkuautot olivat turhan raskaita ja mekaniikaltaan tehottomia, joten niillekin koitui kohtaloksi muut leikit kuin ajelut. Mosset ovat tänä päivänä kasvavan keräilyinnostuksen kohteita. Kuva kirjoittajan.

Puolukka ja Austin

Sotien jälkeen kaikkialla oli pulaa kaikesta, paitsi ehkä Amerikassa. Sieltäkään ei mitään saanut ilman valuuttaa, ja dollareista taas kaikilla oli pulaa. Kaikesta pulaa, paitsi puolukoista, puusta ja kävyistä.

Jälleenrakennuskaudella Suomen ja Iso-Britannian välinen kauppa oli keskeinen tekijä molempien valtioiden omien tarpeiden täyttämisessä. Sodassa pahasti velkaantunut Iso-Britannia tarvitsi vientituloja ja erityisesti valuuttaa ja välttämätöntä tuontia tasapainotettiin vientiponnisteluin. Suomi taas tarvitsi kaikkea, mutta valuuttaa oli vieläkin vähemmän. Metsän antimilla, niin puulla kuin puolukoilla, saatiin tehtyä kauppaa, mikä osaltaan selitti brittiautojen merkittävää markkinaosuutta sodan jälkeen.

Iso-Britannian hallituksen aloitteesta sotaponnisteluissa työkykynsä menettäneille walesilaisille hiilikaivostyöläisille piti löytää kevyempää työtä. Austin Motor Company Limitedin johtaja Leonard Lord sai ennakkoluulottoman ajatuksen – polkuautojen valmistus. Austin aloitti polkuautojen valmistuksen heti vuonna 1946. Ensimmäinen 30-luvun kilpa-autoa muistuttanut Pathfinder-malli jäi harvinaiseksi, mutta tuotekehitys oli nopeaa. Niinpä muutamaa malliversiota myöhemmin 1:1-kokoisesta A40-mallista johdateltu J40 (eli Junior) -polkuautoa valmistettiin vuodesta 1949 lähtien kaikkiaan yli 32 000 kappaletta. Näköismoottorilla, ilmakumirenkailla ja upeilla mittasuhteilla varustettu Junior-Austin nauttii kotimaassaan kulttimainetta ja niihin mm. valmistetaan laajaa valikoimaa varaosia uutena tuotantona. Englannin Ford, Morris ja Austin olivat tavallisten ihmisten tavallisia autoja, mutta erikoinen polkuauto jäi useimmille haaveeksi.

Turkoosinvärinen pyöreämuotoinen muovinen Austin polkuauto.
Austin J40. Kuva Wikimedia Common Creative.

Austin, austimen, austimia. Niitä myytiin ja niistä haaveiltiin. Junior-Austineita myytiin kotimaassaan isojen autojen jälleenmyyntiverkoston kautta ja myös Suomessa on polku-Austineita nähty autokaupoissa, houkuttimena ja somisteena. Hienosti tehty ja näyttävä polkuauto tosin oli lopulta niin painava, että siihen sopiva lapsi tuskin jaksoi sillä ajaa. Vahvempi kuski puolestaan ei enää mahtunut kauniisti muotoiltuun peltikoriin.

1970-luvun kuluessa peltikoriset polkuautot korvautuivat muovisilla vaihtoehdoilla. Myöhempinä aikoina näihin, selvästi pienimmille kuskeille tarkoitettuihin leikkikaluihin yleistyivät akut ja sähkömoottorit.

Liikenneoppia ikä kaikki

Henkilöautoliikenteen asema suomalaisessa yhteiskunnassa on saavuttanut keskeisen aseman viimeistään 1980-luvulle tultaessa. Autojen määrän nopea kasvu tuonnin vapautumisen 1962 jälkeen vaikutti kuitenkin hyvin ripeästi niin liikenneturvallisuuteen, tiestön tarpeeseen kuin kansantalouteenkin. Liikennepoliiseja riitti aloittelevienkin autoilijoiden ohjaamiseen.

Poliisi tyylikkässä uniformussa valkoisen koppalakin kanssa lasten liikennepuistossa. Vieressä lapsia punaisessa, keltaisessa ja vihreässä virtaviivaisessa polkuautossa odottamassa omaa vuoroaan parkkiruudussa.
Lapsia polkuautoissa ja poliisi lasten liikennekaupungissa Nordenskjöldinkadun kupeessa Helsingissä 1960-luvun alussa. Kuva: Constantin Grünberg, Helsingin kaupunginmuseo. Huomaa tehdastekoisten autojen hienot yksityiskohdat, mm. pillerinmuotoiset pölykapselit, vanteiden väri ja kuskin ergonomian huomioiva ratin muoto.

Kuten esikuvissaan, myös polkuautoissa estetiikka ja tekniikka kehittyivät nopeasti. Puun korvaaminen kevyemmillä keinomateriaaleilla sekä voimansiirto polkimilla ja ketjulla tekivät polkuautoista ajettavampia.

1970-lukuinen Maybellene Combi Coupé -polkuauto on väriltään vihreä-valkoinen punaisin tehosteraidoin.
Helsingin nuorisoasiainkeskuksen Lasten liikennekaupungin 1970-lukuinen Maybellene Combi Coupé.
Liikennekoulutus on yksi vanhimpia nuorisoasiainkeskuksen toimintoja. Suunnitelmallinen, nuorten monimuotoinen liikennekoulutus aloitettiin jo vuonna 1957, ja sen tarkoituksena on huolehtia lasten ja nuorten perusliikennekoulutuksesta sekä ensisijaisena koulutuksen tavoitteena vähentää lapsiin ja nuoriin kohdistuvia liikenneonnettomuuksia. Kuva: Helsingin kaupunginmuseo.

Liikennepuistot meinasivat sittemmin kadota viimeistään kasinovuosien hulinaan, mutta viime aikoina ne ovat ainakin osin kokeneet uuden aikakauden useammassakin kaupungissa. Erinomainen tapa tutustua polkuautoiluun liikennepuistossa on mahdollista Mobiliassa, jossa avattiin Rahtarit-liikennepuisto 7.5.2008.

ExpressBus-väreihin maalattu polkuauto, jossa pieni hattupäinen poika.

Kinneri

Polkupyörä oli lyhyen korkeapyöräisten aikakauden jälkeen vakiinnuttanut pääpiirteissään nykyisen perusmuotonsa jo 1890-luvulle tultaessa. Mutta ei ilman haastajia. 1920-luvulla pariisilainen Charles Mochet huomasi, että hänen lapselleen tekemä nelipyöräinen, autoa muistuttanut ajopeli oli paitsi turvallisempi, niin myös nopeampi kuin kadun muiden lasten pyörät. Niinpä hän teki polkuautostaan aikuistenkin version. Mochen 1- ja 2-paikkaisia ja joskus jopa lastenistuimella varustettuja autoja tuotettiin jopa sarjatyönä, mutta nämä toisen maailmansodan aikaan Pariisissa jopa tavalliset ajopelit jäivät vielä Suomessa tuntemattomiksi. Varsinainen Mochen perintö elää takakenossa ajettavissa nojapyörissä, jotka ylivoimaisen nopeutensa myötä kiellettiin kilpailuissa jo 1934.

Kaksipaikkaisessa Fantom-kinnerissä on polkupyörän renkaita muistuttavat renkaat. Väriltään puna-valkoinen.
Ruotsalainen kaksipaikkainen Fantom. Kuva: Wikimedia Commons.

Sodan jälkeen Ruotsista kulkeutui maahamme hyvin nopeasti tieto ja esikuvia isommista polkuautoista. Länsinaapurissamme oli koko sodan ajan vallinnut tiukka polttoaineen säännöstely, josta oli seurannut erilaisten lihasvoimalla liikkuvien ajoneuvojen suosio. Ja jos sillä voi ajaa, niin sillä voi ajaa kilpaa. Sodasta toipuvassa Suomessa kinneriksi ristittyjä isoja polkukäyttöisiä 3- ja 4-pyöräisiä kulkuneuvoja ostettiin piirustusten muodossa runsain määrin – valmiiksi asti rakennettujen autojen määrästä sen sijaan ei ole tietoa. Muistitiedon mukaan Joka Poika -lehden päätoimittaja Sulo Karpio oli keksinyt kinneri-nimityksen.

Asfaltilla ruosteinen teräskehikko, jossa on havaittavissa polkuauton muoto.
Toiset haaveet jäävät unelmien rangoiksi. Sopu Junior -kinneriprojekti pysähtyi ennen rungon valmistumista. Kuva: Anni Antila.

Kinnerit katosivat yhtä nopeasti kuin tulivatkin, kunnes ne tulivat uudelleen ympäristötietoisuuden ja ylipäätään polkupyöräilyn suosion kasvun myötä. Huipputekniset ja -virtaviivaiset velomobiilit ovat oma lihasvoimalla liikkuva ajoneuvotyyppinsä, ja niitä tuskin polkuautoksi kukaan osaisi kutsuakaan.

Loputon lapsuus

Vaikka kivierämaassa tylsyyden vastainen taistelu vaatii välillä ponnisteluja, on lujassa pihan pinnassa myös hyvät puolensa.

Kerrostalon asfaltoidulla pihalla parkissa kaksi henkilöautoa. Pihalla valuttaa vettä asfaltille narulle kuivamaan ripustettu räsymatto. Kaksi tyttöä leikkii näiden keskellä polkautossa.
Kaksi autoa ja kaksi tyttöä polkuauton kanssa sekä narulla kuivuva, vettä valuva räsymatto Fleminginkatu 10:n pihalla Kalliossa. Kuva: Simo Rista 1970, Helsingin kaupunginmuseon kokoelmat.

 

Artikkelin yläkuva: Vanhempi poika työntää pihalla Puu-Vallilassa polkuautoa, jossa nuorempi poika istuu. Neuvosto-Studebaker on jo menettänyt lamppunsa, mutta keväinen aurinko valaiseekin kirkkaammin kuin paristolamput. Kuva: Ahola Harri 1973, Helsingin kaupunginmuseon kokoelmat.

Mobilian Rahtarit-liikennepuisto on tarkoitettu 4–12-vuotiaille lapsille. Yksi ajo kestää 15 minuuttia ja sen hinta on 3 €. Liikennepuisto on avoinna 15.8.2021 asti klo 10–18 ja tämän jälkeen elokuun viimeisinä viikonloppuina vielä klo 10–15.

Anni Antila

Blogin kirjoittaja toimii Mobiliassa projektipäällikkönä. Hänen kotonaan ei ollut polkuautoa.